Tupin plogi

Nobel

2010-06-03T21:51:00.002+03:00

Minä, Tuomas Karhula olen tehnyt löydöksen, jonka ansiosta minut palkitaan ensi vuonna Tukholmassa vähintään Nobelin palkinnolla. Ja ei, palkinto ei tule vaatimattomuudesta, vaikka se vahva lajini onkin.

Kaikkihan tietävät että lapsilla on syntyessään jo heijasteita, jotka periytyvät geeneissä ehkä jo apinoista lähtien. Tällaisia heijasteita on mm. lapsen taipumus tarttua esineisiin välittömästi synnyttyään sekä sormillaan, että varpaillaan tai kyky roikkua käsillään (ainakin melkein) pitämällä kiinni vaikkapa sormista. Samanlaisia kehityksen historiaan meneviä synnynnäisiä reaktioita on pään kääntyminen rintaa kohden kun lapsi viedään ensimmäistä kertaa syntymän jälkeen rinnalle, ja tietysti imemisrefleksi kun oikea väline on ensimmäistä kertaa suussa ruokintaa varten.

Olen kuitenkin löytänyt uuden geeneissä periytyvät ominaisuuden pikkulapsella. Seuraavan käyttäytymismallin voi varmasti tieteellisestikin todentaa, mutta omat havaintoni perustuvat järkähtämättömiin käytännön kokeisiin. Keksintö liittyy alle kaksivuotiaan poikataaperon tapaan pissiä ensimmäistä kertaa ilman vaippaa ja pottaa seisaaltaan. Seisaaltaan pissiminenhän on kehittyneiden aivojen toiminnan tulos ja se erottaa meidän mm. kilpikonnista. Kun taapero pissii lattialle, pyrkii hän välittömästi kevyeen haara-asentoon, etukenoon ja mikä tärkeintä; pitää toisella kädellään seinästä tukea. Väitän että tätä asentoa ei ole opittu, vaan se tulee suoraa mieshormoonien mukana geeneissä.

Koulujen loppuessa voi itse kukin tehdä empiiristä tutkimusta tästä loistavasta havainnostani menemällä illalla ulos. Itsensä kehitysasteelle juoneet nuoret (ja vanhat) miehet ottavat tämän saman asennon suorittaessaan tarpeitaan julkisilla paikoilla. Tarkoituksesta ei ole kyse, vaan puhtaasti geeneistä...

Pyöräilyä ja höpötystä

2010-04-12T20:01:00.002+02:00

Nyt kevään kantturoilla piti itsekin alkaa laittamaan Kuopioon muuttamisen jälkeen kumijalkaa taas ojennukseen. Sekä ysivitosella, että ruisleivällä käyvät pelit molemmat. Molemmissa päätin myös kääntyä alan ammattilaisten puoleen, sillä molempien huollosta alkoi olla jo aikaa. Samalla päätin toteuttaa pidempiaikaisen unelman ja päivittää kaksipyöräisen keulan parempaan. Nykyinen polkupyörä on mallia Felt Q720 vuosimallia 2007. Sinällään ihan ok peli hinta-laatusuhteeltaan, mutta pyörässä sattui olemaan poskettoman huono elastomeerikeula. Kesällä keula toimi parhaimmillaan maantiellä, huonosti maastossa ja todella huonosti talvella. Rakkine nimittäin otti ja jämähti jäähän joka kerta kun mittari laski alle nollan... Noh, tilillä näytti olevan rahaa, joten eikun pyörä pajalle. Vein pyörän Kuopion Sportian pyöräkorjaamolle (BikePlanet) jo hyvissä ajoin viime kuun puolessa välissä. Huolto sujui nopeasti ja keulakin lähti tilaukseen. Sitten iski ahtaajien lakko, ja kaksiputkinen jäi hampuriin konttiin jumiin. Tähän vielä päälle kävi niin, että maahantuoja oli tilannut joustokeuloja liian vähän ja Kuopioon päätyi vain yksi. Tuo yksi oli sattumoisin kahdesta vaihtoehtoisesta keulasta se parempi, joten valinnanvaraa ei (onneksi) ollut. Maahantuoja lupasi keulan alennuksella, joten eikun alle vaan. Ainakin teoriassa. Liikkeeseen saapunut paketti piti nimittäin sisällään väärän keulan, joka oli pakattu jossain Saksassa väärään laatikkoon --> takaisin maahantuojalle ja uutta postiin. Viimein sain pyörän takaisin lauantaina, lähes kuukautta vientipäivää myöhemmin...

Nyt Felt on kunnossa ja Gilan RST vaihtui RockShoxin Recon Raceen. Ensimmäisten kilometrien perusteella aivan loistava peli, jokaisen euron arvoinen. Alennuksien jälkeen keulalle tuli hintaa 450€, joten ihan ilmainen ei sekään ollut. Hyvien keulojen hintahaarukan alapäästä kuitenkin ja 20 testikilometrin jälkeen tuntuu kuin hypystä laskeutuisi isolle kämmenelle alas. Voin kyllä suositella tuota Sportian pyöräkorjaamoa, tekivät erinomaista työtä. Ja palvelukin oli loistavaa.

Niin, ja se auto... sen huolto tuli maksamaan vähän rapiat 200€. Mutta ajattelen asian mielelläni niin, että harrastuksen arvoa ei voi rahassa mitata...

Kevään tullen Paavokin on alkanut puhumaan yhä enemmän ja enemmän. Kuukauden sisään tulivat mukaan ensin nelitavuiset sanat ja nyt jo pienet lauseetkin. Ei mitään runonlausuntaa vieläkään tosin, mutta tyyliin "isi ajaa autoa". Myös sanojen taivutus alkaa sujumaan. Matkaan lähdetään jo "autolla", Paavo omistaa "auton" ja ruudulla on "junia". Määrän mittaamisessa on käytössä tieteellisen tarkat yksiköt "yksi", "toinen" ja "monta". Myös naapurissa asuu suunnilleen saman ikäinen poika. On erittäin jännä verrata näitä kahta veikkosta keskenään. Naapurin muksu menee eikä meinaa ja touhuaa kyllä todella paljon ulkona. Paavo ulos mentäessä ottaa punaiset kärryt ja lapioi niihin rauhassa hiekkaa. Sitten ihmetellään vähän autoja, traktoreita, tyhjennetään kärryt ja haetaan lisää hiekkaa vähän matkan päästä. Hiljainen mietiskelijä siis. Paitsi tietenkin niinä aikoina kun joku ei oikein suju... Välillä nautimme aivan poskettomista raivareista mitä pienimmistä asioista. Mutta sellaista pienten ihmisten kanssa eläminen näyttää olevan. Uhmaikää odotellessä...

Oma koti

2010-03-01T21:10:00.003+02:00

Sopivasti kuukausi edellisen tekstin jälkeen... Mutta nyt fyysinen sijainti on Kuopiossa ja omistetussa (pankin omistamassa...) rivitaloasunnossa. Kuukausi onkin mennyt taloa pikkuhiljaa laitellessa. Sen verran uudesta mökistä on onneksi kyse, ettei remonttiin tarvinnut alkaa heti kättelyssä. Kuitenkin tapettia pitää vaihtaa ja joitain huonekaluja uusia, joten tekemistä piisaa ihan näinkin. Kuopioon muuttaminen on lisäksi poikinut pari Helsingin ja Savonlinnan keikkaa, joten viikotkin menevät vauhdilla eteenpäin.

Paavo opettelee jatkuvasti uusia sanoja ja nukkui toissa yönä ensimmäistä kertaa yksin omassa huoneessaan. Muutaman viikon Sanna nukkui lattialla patjalla Paavon sängyn vieressä ja siirtyi siitä sitten viime viikonloppuna vaivihkaa takaisin aviovuoteeseen. Ja poistui sieltä samana yönä vielä takaisin Paavon viereen, koska kuorsasin kuulemma liikaa... Nyt Sannan sijainti kuitenkin on vakiintunut asunnon itäiseen makuuhuoneeseen Paavon pysyessä käytävän toisella puolella. Toki tällainen kahdestaan samassa huoneessa nukkuminen ei tule kestämään heinäkuuta pidemmälle, sillä kuten toinen Sanna jo arvelikin, olemme saamassa perheen lisäystä heinäkuun puolessavälissä.

Mistä päästäänkin sitten siirtämään tämä blogi taas luontevasti odotusblogiksi. Raskaus alkaa olla sillä tolalla, että vauvan liikkeet tuntee jo uloskinpäin ja ultrissa kaikki on näyttänyt hyvältä. Sannalle raskaus on ollut pykälää rankempi kuin edellinen pahoinvoinnin ja väsymyksen merkeissä. Paavo tosin on ollut kannustavana taustavoimana itseni ollessa töissä. Aamupahoinvoinnin yhteydessä ennen joulua taapero nimittäin meni aina mamman mukana toalettiin ja taputti selkään rohkaisevasti. Uusi vauva tietää myös uutta autoa ja sellainen projektikin nyt on meneillään. Siitä kerron kuitenkin lisää vasta, kun muutama yksityiskohta selviää...

Paavo huutaa. Kallavesj, kallavesj!

2010-02-01T22:18:00.003+02:00

Otsikon kaksi eri asiaa eivät kuitenkaan liity toisiinsa millään tavalla... Paavo on nyt uuden vuoden jälkeen alkanut huutaa ihan eri malliin kuin aikaisemmin. Tai eihän se huutamista ole, kovaäänistä puhetta vain. Mitään selkeitä loogisia kokonaisuuksia tai Shakespearen runoja pökkelö ei tosin lausu, mutta sanoilla alkaa olla jo merkitystä. Äitiä huudetaan välillä ihan tarkoituksella ja eri esineitä aina kun niitä halutaan tai niitä näkyy. Sanavarasto ei kata vielä montaa kymmentä sanaa, suunnilleen saman verran kuin oma ruotsinkielen sanavarastoni on. Lisää tulee tosin koko ajan, toisin kuin minulla. Joinain päiviä Paavo on oikea papukaija toistaessaan aivan kaikki sanat mitä suustaan vain päästää ulos. Oikeiden sanojen lisäksi poika on keksinyt muutamia ihan omia, joiden merkitystä sitten arvuutellaan. Luonnollista on, että äiti ymmärtää poikaa paremmin. Koomista sen sijaan on se, että kun Paavo on hokenut minulle jotain sanaa muutamia kertoja ja näkee etten ymmärrä, kääntyy hän äitinsä puoleen että tämä kääntäisi selkeästi lausutut sanat luupäälle isälle. Paavon puhumat sanat voidaan oikeastaan jakaa kolmeen luokkaan. On niitä jotka lausutaan kokonaan oikein, kuten "hauva" tai "äiti". Sitten on niitä, joista muutellaan pari kirjainta, kuten "hurrkku" (kurkku) tai "amppu" (lamppu). Sitten on niitä, jotka pitää keksiä lauseyhteydestä. Yksi suosituimmista on "gyy-yh", joka tarkoittaa junaa. Kun sanan ensimmäisen kerran kuulin olin aivan äimän käkenä pojan osoittaessa vakavana piirrustuspaperia ja työntäessä väriliitua kouraan. Myöhemmin sanan merkitys paljastui kun telkkarista tuli junan kuvaa. Tällöin Paavo osoitti ruutua, katsoi meitä ja sanoi "gyy-yh". Selvä tapaus. Nyt kun osoitetaan ruutua ja toistetaan edellä mainittu sana, halutaan nähdä Chuggingtonia tai Tuomas Veturia...

Otsikon jälkimmäiseen puoliskoon viittaa kauan odotettu loistava uutinen: muutamme viimeinkin takaisin Kuopioon! Kahden ja puolen vuoden määrätietoinen puurtaminen asian hyväksi otti viimeinkin tulta alleen syksyllä ja esimieheni alkoi olla kanssani samaa mieltä paikkakunnan vaihtamisesta. Savonlinnassa asuminen ei oikein enää tuntunut hyvältä, joten pois oli lähdettävä. Pienen harkinnan, kampeamisen ja ihmettelyn jälkeen kannoin viimein tänään työkoneen Technopoliksesta vuokrattuun työhuoneeseen. Tuntia aikaisemmin kävin hakemassa Saaristokaupungin liepeiltä sijaitsevasta neljän huoneen rivitaloasunnosta, jonka hallintaoikeus siirtyi myös tänään meille, avaimet. Niinpä ympyrä on viimein sulkeutunut. Käytännössä jatkan siis samalla työnantajalla, mutta tittelillä liiketoimintapäällikkö, vastuualueena IP-pohjaiset yritysratkaisut ja sijaintina Kuopio. Tietysti tämä järjestely tietää viikottaista ajoa Savonlinnaan, mutta sen kestää kun tietää miten hyvää se tekee. Käytännössä muuttopäätökseen vaikuttivat eniten vanhempieni ja kaveripiirien osittainen sijainti Kuopiossa. Vanhemmista on lastenhoidossa aivan älyttömän suuri apu, ja ensi kesänä sitä tarvitaan ehkä vähän normaalia enemmän vielä. Lisäksi saatamme mamman kanssa vaikka päästä elokuviinkin joskus...

Loppuun vielä maksamaton mainos: Jos joku tuntee että yrityksen IT-puolella olisi parannettavaa, kehitettävää tai muuta, niin ottakaa yhteyttä!

Lisää sitten muuton jälkeen!

Savonlinna, over and out.

Paavon kävely

2010-01-06T21:35:00.002+02:00

Joo, ei ollut alle kuukauden päästä tämä postaus... Ja nytkin kello on niin paljon että pitänee pitää teksti lyhenä että pääsee nukkumaan.

Paavo tosiaan oppi muutama kuu sitten kävelemään. Kesästä astihan poika oli askelia ottanut siten, että joku talutti sormista. Tuolla tavoin kävely sujui suhteellisen hyvin, joten enemmänkin uskalluksesta oli kyse. Viimeinen kävelemään oppimiseen johtanut tekijä oli Paavon Sirpa-mummo, joka oli vahtimassa jälkikasvua sen aikaa että mamma sai kirjoitettua diplomityötään rauhassa. Mummo keksi taluttaa Paavoa ulkona pitäen kiinni haalarin olkapäistä. Sitten pikkuhiljaa olkapäistä päästettiin irti ja Paavo käveli itse. Toki heti kun poika huomasi että kukaan ei enää tukenut, hän heittäytyi kontalleen maahan. No, ajan kanssa Paavo tietysti huomasi että kävelläkin voi ja ensimmäiset askeleet otti Savonlinnan keittiössä minun lähtiessä pelaamaan sählyä. Paavo piti kiinni takistani ja peräydyin taaksepäin että ehtisin peleihin mukaan. Normaalisti Paavo olisi käynyt kontalleen, mutta nyt huomattuaan jääneensä seisomaan yksin käveli parin metrin matkan syöttötuolille.

Ja siitä eteenpäin onkin ollut yhtä menoa. Jostain syystä Paavo kävelee todella varovaisesti ja ylittää matalimmatkin kynnykset karmista kiinni pitäen. Vaikka kyseessä olisi lattialla oleva messinkilista. Ehkä samasta syystä suurimmat kolhut ovat jääneet väliin, mutta joka tapauksessa pienen tutkimusmatkailijan retkien pituus muuttui radikaalisti. Ja tutkittavaahan riittää. Uteliaisuutta Paavossa riittää kuin navetallisessa lehmiä. En olisi koskaan uskonut että mikään yksittäinen yksilö voi olla niin pohjattoman utelias ihan kaikesta. Mutta hauska sitä on seurata...

Koska tämä teksti on taas lyhyempi, laitan linkin yhteen pidempään kirjoitukseen jonka kirjoitin suursaimaa.com:iin Nightwishin tekemisestä Savonlinnan Olavinlinnaan. Juttu on kahdessa osassa ja luettavissa täältä: www.suursaimaa.com

Skotlanti pt2

2009-11-03T20:31:00.011+02:00

Nojoo, viikot näyttävät taas vinkuvan tieltä melkoisella vauhdilla. Aika siis vähän jatkaa kesken jäänyttä tekstiä...

Kuten viimeksi kirjoitin, Skotlannin majoitus oli nappisuoritus. Hotelli olisi saattanut olla vielä parempi, mutta sitten kalliimpi ja nyt koko porukka mahtui saman katon alle. Saapumisen jälkeisenä päivänä ei oikeastaan ollut kummempaa ohjelmaa kuin etsiä lähin paikallinen ruokakauppa, täydentää ruokavarastoja ja valmistautua häihin. Perjantai oli samalla se päivä, milloin tulevat appivanhemmat tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Oli melkoisen harmittavaa, että aikataulu venähti niin pajon ettemme päässeet Sannan ja Paavon kanssa osallistumaan sulhasen vanhempien järjestämälle illalliselle. Paavon rytmi oli vielä Suomen ajassa, joten palasimme ajoissa viemään häntä nukkumaan. Kun Sanna laittoi Paavoa nukkumaan lähdin perheen koulutettuna sotilaana etsimään pesueelle murkinaa lähiseudun take away-paikoista. Harkinnan jälkeen valitsin metsästyskentäksi toiseksi lähimmän intialaisen ja painuin sotapolulle. On harmi ettei Suomessa ole samanlaista palvelukulttuuria kuin mitä Eurooppalaisissa suurkaupungeissa normaalisti saattaa olla. Kyseisessä intialaisessa oli nimittäin heti ovella ovimikko odottamassa ja ohjasi tiskille tekemään tilausta (tai pöytään jos olisin halunnut syödä siellä). Tilausta tehdessäni kyyppari kysyi halusinko ottaa mitään odotellessa ja päädyin amerikkalaisen juomateollisuuden mustaan tuotteesee, eli CocaColaan. Katselin kun kyyppari nosti pullon tiskille ja käski mennä paikoilleen istumaan. Välittömästi tämän jälkeen pieni intialainen tuli, otti pullon tiskiltä ja kävi tarjoilemassa sen minulle. Ruoka tuli nopeasti ja poistuessani hovimestari toivotti lämpimästi tervetulleeksi sellaisen hymyn saattelemana, että hammaslääkäri olisi voinut siitä tarkastaa koko hammasrivin suoruuden. Olen aina pitänyt hyvistä ruokapaikoista, eikä tämä ollut poikkeus. Ruokakin oli vielä erinomaista, joten ei mitään valittamista. Jopa hintataso oli kohtuullinen.

Näkymä asunnon parvekkeelta

Kuvassa Glasgow:n hautumaalta kuvattuna kirkko ja pääsairaala. Ei ihan sairaalan näköinen...

Lauantaina koitti sitten h-hetki. Aamupäivällä kävimme vielä kävelemässä lähistöllä, mutta sitten tuli aika vetää ykköstä ylle ja valmistautua vihkimiseen. Vihkiminen suoritettiin Rowardennan Lodgessa, joka on Loch Lomondin rannalla oleva pieni hostelli (karttalinkki). Paikka oli erittäin viehättävä ja aivan loistava paikka vihkimiselle. Sinne pääseminen tosin ei ollut mikään nautinto, tiet nimittäin kapenivat jatkuvasti ja satasen tielle alkoi ilmestyä kuoppia, joihin Kiaa pienempi auto olisi pudonnut. Jokin selvästi suosi vihkitilaisuutta, sillä juuri seremonian aikana aurinko helotti täysin pilvettömältä taivaalta. Välittömästi valojen jälkeen alkoi vettä tulla kuin saavista kaatamalla ja sade jatkui koko iltapäivän ajan. Tärkein oli kuitenkin takana ja lopun päivän ohjelma kului sisätiloissa. Häälounas syötiin Glasgown keskustassa olleessa italialaisessa ja jatkot ja hääkakun leikkaus olivat klubilla, jossa sulhanen työskentelee ohjelmamestarina. Illan tiimellyksessä bändit soittivat, morsian lauloi ja kakkua kului. Kertakaikkiaan hääparin näköinen päivä, mitään muuta ei olisi voinut odottaakaan.

Sunnuntaina kävimme pyörähtämässä kaupungissa ja iltapäivästä lähdin tervehtimään kaveriani Andrewta Workingtoniin, josta hän oli ostanut itselleen pubin "The Commercial Inn". Samalla tuli kokeiltua brittiläistä moottoritietä, joka on todella ajamisen arvoinen tie. Koko pituudeltaan kuusikaistainen tie on 120 km/h rajoitettu ja kaistat on eroteltu toisistaan heijastimilla. Ajaminen onnistuu hyvin siis pimeälläkin. Tällaisia oli tarjolla myös Irlannissa, mutta Suomessa ei. Syykin on aika selvä; talven tullen ensimmäinen tiekarhu pyyhkisi heijastimen huitun tuuttiin ja taas olisi piennar pimeä. Workington on pieni, noin 30000 hengen vanha teollisuuskaupunki, josta teollisuus on myyty pois joku vuosi takaperin. Ihmisillä on siis aikaa istua pubeissa, joten kaverin investointi sattui oivaan aikaan. Pubista hän oli tehnyt hyvin perinteisen olohuonetyyppisen ratkaisun, jossa musiikki soi hiljaa ja kansa oli hilpeätä. Lisäksi Andy oli kieltänyt kiroilemisen pubissa, joten ilmapiirikin oli puhdas. Suomessa kyseinen temppu ei onnistuisi varmasti yhtään mitenkään. Workingtonissa kuitenkin toimi eräänlainen portsarien kerho, johon kaikki seudun kapakat kuuluivat. Eräänlainen keskitetty järjestyksenvalvonta, johon oli lisätty porttikieltotietokanta. Jos sait porttarin yhteen Workingtonin pubeista, sait sen samalla kaikkiin baareihin. Aika kätevää, ei kuulemma kovin monesti tarvitse uhata porttarilla, jos se tietää tipatonta puolivuotista...

Maanantai meni taas kaupungilla. Sannan ja Paavon kanssa kävimme tutustumassa Oxfameihin, jotka ovat tavallaan pieniä erikoistuneita kirpputorimyymälöitä. Itselle jäi saaliiksi pari kirjaa ja Sanna osti vaatteita. Muutoinkin Skotlanti on, kuten muukin Britannia, erinomainen paikka ostaa kirjallisuutta. Punnan kurssi on halpa ja tarjonta melkolailla laajempaa kuin Suomessa. Itse hankin Peter F Hamiltonin uuden trilogian ensimmäisen osan, The Dreaming Voidin, jota on turha Suomeen odottaa vielä pitkään aikaan. Suomeksi Hamiltonin kirjoja ei ole ilmestynyt vielä yhtään. Metro osoittautui sellaiseksi kapineeksi, mistä Paavo ei tykännyt ei sitten yhtään. Hirveän huudon kanssa mentiin sisään ja pysäkkien väli oli sitten sellaista tärinän sekaista jännittämistä. Aina pysäkillä Paavo katsoi hätääntyneenä kanssamatkustajia, osoitti sormella ovea ja huusi kovaan ääneen "ÄTTÄTTÄTTÄTTÄTTÄ!". Luulen että kyseinen ilmaisu tarkoitti että nyt tästä rakkineestä pääsisi pihalle, ettekö te ääliöt tajua! Tiistain paluumatka onnistui sitten yhtä hyvin kuin menomatkakin. Paavoa kiinnostivat lentokoneet niin paljon, ettei kiukkuilulle ollut oikein aikaa. Pitkällä lennolla Lontoosta Helsinkiin lisäviihdettä tarjosivat kiinalaiset. Lentokoneen takimmaiset penkkirivit oli myyty ilmeisesti yhdelle kiinalaiselle seurueelle. Kun Patea sitten kävelytettiin käytävällä satuttiin keskelle tätä kiinalaisten keskittymää. Paavon valkoiset hiukset ja siniset silmät herättivät huomiota siinä määrin, että kaikki halusivat koskettaa paavoa, ottaa valokuvia ja pitää vauvaa sylissä. Paavo ei tosin äkillistä huomion keskipisteenä olemista juuri arvostanut, tarjosi kuitenkin hetkeksi viihdettä myös kiinalaisille. Kiinalaiset menivät kuitenkin paremmin kuin intialaiset. Sunnuntaina ollessani Workingtonissa porukat kävivät syömässä samassa intialaisessa paikan päällä. Paavo tosin kääntyi ulko-ovelta välittömästi ulos heti kun näki että sisällä odotti lyhyt ja tumma tarjoilija...

Mutta sellainen setti. Seuraavassa kirjoituksessa taas lisää Paavosta. Veitikka oppi kävelemään, joten pitäähän sitä varten oma merkintä kirjoittaa. Toivottavasti nopeammin kuin kuukauden päästä...

Skotlanti: sinne ja takaisin

2009-09-22T20:24:00.003+02:00

Syyskuun alussa piipahdimme koko orkesterin voimin Skotlannissa. Tällä vierailulla oli syvempikin tarkoitus, nimittäin saattaa vanhempi pikkusisko naimisiin skotlantilaisen muusikon kanssa. Tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatka (jos viroa ei lasketa) omalta kohdaltani sitten Chilestä ja Irlannista palaamisen, joten ajattelin vaihdelun virkistävän. Mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, niin kyseinen matka oli Paavon ensimmäinen ulkomaanmatka, jos Kalajokea ei lasketa... Etukäteen onnistuimme mamman kanssa murehtimaan matkaa aika lailla. Mitä Paavo tykkää neljän herätyksestä ja 16 tunnin päivästä, mitä Paavo tykkää lentokoneesta ja mitä Paavo tykkää Englantilaisesta kulinarismista. Myöhemmin paljastui, että murehdimme aivan turhaa. Toki pitkä päivä väsytti Paavoa, mutta lentokentällä kaikki oli mielenkiintoista ja näkemistä piisasi. Kun kone nousi ilmaan, otti Paavo aina päikkärit. Lento Helsingistä Glasgowhon sisälti yhden vaihdon Lontoossa. Myös korvien tilanne jännitti etukäteen, sillä muistan itse kärsineeni pienenä lentokoneen paineen vaihtelusta. Tämäkin oli taas turha pelko. Varauduimme laskuun syöttämällä Paavolle jatkuvasti naksuja ja juottamalla vettä. Tämä sai paavon nielemään koko ajan, jolloin painekin tasaantui.

Lennot siis sujuivat hienosti. Ensimmäinen ongelmakohta löytyi Glasgown lentokentältä. Olimme etukäteen varanneet yhden auton ja lastenistuimen Paavon kuljettamiseksi kaupungissa. Hertzin tiskillä paljastui ettei istuinta ollutkaan ja lisäksi tiskin tytöt puhuivat vain skotlantia. Neljänkymmenen viiden minuutin, kahdenkymmenen puhelun ja neljäntoista suomalaisen lievän voimasanan (hitto, hemmetti jne..) jälkeen istuin löytyi kuin löytyikin ja pääsimme aloittamaan matkan kohti hotellia. Navigaattori vain ikkunaan, Paavo istuimeen ja kokka kohti keskustaa väärällä kaistalla ajaen. Lukuisissa kaupunkioppaissa sanotaan, ettei Glasgowhon pidä lähteä autolla ellei ole todella varma ajotaidostaan. Dublinin jälkeen kuvittelin osaavani sompailla myös vasemmalla, joten eikun liikenteeseen. Muistin kyllä että alku on hankalaa vasemmalla ajavalle, mutta mikään harhakuva ei valmistanut kyllä Glasgown ruuhkaan ja M8 moottoritiehen. Melkoista meininkiä kyllä, pakko sanoa. Kolmensadan kilometrin jälkeen ajaminenkin itseasiassa alkoi taas sujumaan, mutta ensimmäinen satanen oli aika ikimuistoinen. Skotlannissa, kuten Irlannissakaan ei niin välitetä teitä leventää tai rakentaa piennarta. Turhaa on myös mäkien lanaaminen, kuoppien täyttäminen tai mutkien oikominenkaan. Tähän päälle kun laitetaan satasen nopeusrajoitus ja erittäin kapeat tiet, niin hauskanpito voi todellakin alkaa...

Mutta tämän kirjoituksen päätän majoitukseen. Olimme majoittautuneena huoneistoon porukoiden sekä nuoremman pikkusiskon ja sen poikakaverin kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna huoneisto oli erinomainen valinta ja säästimme siinä joitakni satoja euroja. Etukäteen hieman tietysti hirvitti asunnon kunto, mutta asunto oli vain pari vuotta vanha. Asunto oli Tollbooth-kiinteistössä ja se oli hankittu muistaakseni täältä: http://www.laterooms.com/en/hotel-reservations/99945_tolbooth-apartments-glasgow.aspx. Hyvä valinta, ja voin suositella muillekin. Rakentamisen laatu tosin toi jälleen mieleen Irlannin. Uutuudesta huolimatta ikkunoista veti, lattia (kokolattiamatto vielä) narisi, ovet aukesivat vääriin suuntiin ja suihkukoppi oli jo nurkista homeessa. Uskomattomia saavutuksia niin lyhyessä ajassa... Mutta tuohon tottui Irlannissa ja miksipä naapurisaarella olisi joku toisin. Vuokraan sisältyi myös vauvan sänky, joka oli todella tervetullut lisä.

Nighwishin keikka pt2

2009-09-02T20:16:00.005+02:00

Näin muutaman viikon jälkeen uskaltaa ehkä viimeinkin ajatella taaksepäin kyseistä Nightwish-viikonloppua. Koko homma meni nimittäin tekniikan osalta niin hyvin, etten villeimmissäkään vaaleanpunaisissa päiväunissa uskaltanut toivoa. Sunnuntain toinen keikka meni Nightwishin osalta juuri yhtä hyvin kuin lauantainkin keikka. Ennen keikkaa kiertuemanageri kävi taas syytämässä uhkauksia ja kiukkua niskaan roudausten puolesta. Häntä huoletti, aivan aiheesta, roudaajien vähäisyys ja roudauksen haasteellisuus pimeässä. Tämä kieltämättä omaakin mieltä painoi päivän ajan, mutta sitten koitti ilta... Olavinlinnaan roudaaminen tapahtuu oopperajuhlien tapaan Kyrönniemeltä lossilla. Linnan päässä tavarat on purettava laiturille ja kuljetettava sieltä kivettyä kapeaa käytävää pitkin lavan eteen orkesterimonttuun, jonka pohja purettiin tätä tapahtumaa varten. Aluksi olimme suunnitelleet ajavamme kaksi kuorma-autoa laiturin penkereelle, mutta joku insinööri oli keksinyt rakentaa katoksen kiertämään laituria. Sen piti suojata muurilta tippuvilta kiviltä, mutta verkko ylhäällä olisi varmasti ajanut saman asian. Tämä tietysti aiheutti myös sen, että kaikki tavara oli purettava lossista laiturille ja siitä sitten yksitellen lavan eteen.

Kolmen kuorma-auton ja yhden rekan sisustan vetäminen tuon tunnelin läpi hirvitti jo perjantaina ja sunnuntaina vielä enemmän. Jo ennakkoon palkkasin paikalliselta yritykseltä TR-Mekalta (sama joka hoitaa Olavinlinnan katsomon ja lavarakenteet) bobcatin sekä nosturin auttamaan tässä asiassa. Bobcatti ja sen kuskina ollut TR-Mekan toimitusjohtaja Tuomo olivat kyllä painonsa arvoisia kullassa. Tuskin kukaan olisi liikuttanut tavaraa yhtä nopeasti käytävän läpi catilla kuin mitä se nyt liikkui. Jalkamiehet ja roudarit saivat pelätä henkensä edestä ahtaalla käytävällä, mutta onneksi bobcatissa on kova ääni huomion herättämiseksi. Muutoinkin SPY:n omat roudarit osoittivat ammattitaitonsa ja kantoivat tavaraa kuin pienet eläimet. Niinpä kaikkien yllätykseksi koko kalusto oli liikkunut virran yli aamu kolmeen mennessä. Suoritus oli sen verran kova, että Erich äityi sitä kehumaan maanantaina. Vielä suurempi hänen hämmästyksensä oli, kun kuuli että kyseessä oli talkooporukka, eikä maksettu orjakaravaani. Torniolainen ääniyrittäjä meni jopa niin pitkälle että yritti ostaa yhden työntekijän pojan itselleen Tornioon roudariksi...

Huonoja kuvia koko tapahtumasta löytyy täältä: http://picasaweb.google.com/tuomas.karhula/Nightwish1516809?feat=directlink

Kuten alussa jo mainitsinkin, niin kokonaisuutena tuo viikonloppu meni tekniikan osalta aivan loistavasti. Kaikissa aikatauluissa pysyttiin ja keikat pääsivät alkamaan minuutilleen silloin kuin niiden pitkin alkaa. Lämppärinä toiminut Decended soitti paremmin kuin olin odottanut ja osoitti olevansa valmiina isompiakin piirejä varten (kuin joensuu...). Etukäteen jännitti paljon juuri tuo roudaaminen ja äänen toimiminen oopperalle tarkoitetussa tilassa. Olavinlinnan katsomon katoshan on suunniteltu niin, että lavalta ja orkesterimontusta ääni kantautuu mahdollisimman hyvin katsomoon. Nythän lavalta ei haluttu ääntä katsomoon ja äänentoisto suuntautui suoraa yleisöön. Sakemanni ja Ahola kuitenkin osasivat hommansa, ja jälkikäteen on tullut paljon kiitosta juuri äänen laadusta molemmilla keikoilla. Olihan tämä hieman eri kaliiberin keikka kuin mitä TeMun aikainen saunayö tai FSJB, mutta kunnialla se läpi meni. Pitänee harkita alan vaihtoa...

Nighwishin keikka pt1

2009-08-16T10:50:00.003+03:00

Nyt on ensimmäinen kahdesta keikasta takana, joten homma on niin ikään puolessa välissä. Perjantaina alkanut julma koitos saatanee siis päätökseen maanantaina joskus klo 03 ja 12 välillä. Ei tämä oikeastaan TeMun hommista kovinkaan paljoa poikkea; tavaraa vain on paljon enemmän ja päivät vielä entistäkin pidempiä. Samanlaista kaapelia ja yhtä painavia keissejä nytkin kanniskellaan. Lisäksi näyttää olevan ihan sama minkä hintaisesta äänentoistosta on kyse, niin samoihin ongelmiin niiden kanssa törmää. Perjantaina meni tunti, pari sen selvittämiseen, mikä oikein tuotti surinaa kajareihin.

Sinällään tämän projektin kanssa työskentely nyt viimeisten päivien aikana on ollut todella palkitsevaa. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata kun alojensa huiput pistävät showta pystyyn. Eilen keikan aikana pääsi näkemään miten pienemmät kokonaisuudet toimivat täydellisesti yhteen ja ääni, valo sekä pyrot muodostivat bändin kanssa täydellisesti toimivan koneen. Varsinkin äänipuolen kaverit ovat työssään olleet enemmän kuin ammattilaisia. Sitä pienten trimmausten määrää ei voi edes laskea mitä miksaaja ja ääniteknikko lukivat loitsuina järjestelmään ennen keikkaa. Aholan Kimmo on kyllä kova nimi Suomessa miksaajana, ja aivan syystäkin. Mukana olleella saksalaisella Erichilläkin oli listalla sellaisia pieniä meriittejä, kuin viime kesän Metallican Euroopan kiertueen keikat... Luulin, että monien TeMussa vietettyjen vuosien jälkeen olisin tiennyt äänitekniikasta jotain, mutta todellisuus on etten tiedä siitä oikeasti yhtään mitään. Laitan kuvia tulemaan koko tapahtumasta heti kun saan kameran purettua huomisen jälkeen.

Tänään olisi edessä toinen keikka ja sen jälkeen tavaroiden purkaminen. Alunperin suunnittelimme, että olisimme pakanneet tänään ja roudanneet huomenna tavarat lossilla yli. Saksalainen kiertuemanageri tosin hönkii niskaan että kalusto pitäisi saada virran yli pääosiltaan jo tänään. Katsotaan mihin paukut riittävät.

Paavo oli ollut kanssa touhussa viikonloppuna. Eilen se löi päänsä ja oli äidin silmän välttäessä kontannut biojäteastialle syömään omenan kuoria. Mammallakin siis ollut omat tohinansa tässä viikonlopun saatossa...

Isän poika

2009-08-09T20:18:00.003+03:00

Vaikka paavo selvästikin pitää tällä hetkellä enemmän äidistään kuin isästään, on hänessä jo havaittavissa selkeitä merkkejä sukupuolikäyttäytymisestä. En nyt tarkoita mitään kiinnostusta tyttöihin tai muita höpöhöpö-asioita, vaan ihan rehellisiä mies-juttuja. Paavon kanssa on aika turha lähteä pitkälle kävelylle metsään rattaiden kanssa. Pikkuinen kyllästyy varsin pian, jos ei pääse itse koskettelemaan asioita tai maisema ei vaihdu tarpeeksi nopeasti. Kaupungissa taas saa lenkin mitta olla mikä tahansa, kunhan vastaan tulee säännöllisin väliajoin autoja. Ihme homma, mutta autot vaan kiinnostavat jo tämänikäisenä Paavoa. Toinen varma merkki on WC-lukeminen. Aluksi luimme potalla aina kovakantisia lastenkirjoja, jotka olivat värikkäitä ja täynnä kuvia. Sitten tulivat vauva-lehdet, joita Sanna oli jättänyt vessaan. Nyt tällä viikolla unohdin itse toilettiin Tekniikan Maailman ja paavo sai sen ensimmäisen kerran käteenä. Tämän jälkeen ei mikään muu ole pottalukemisena enää toiminut, vaan aina vaaditaan tekniikan maailmaa. Ei siinä kuvia sen kummemmin ole, eivätkä ole värikkäitä, mutta koneita, autoja ja lentokoneita löytyy aina ja varmasti... Myös tietokoneet, kännykät ja kodin sähkölaitteet ovat aina herättäneet suurempaa mielenkiintoa kuin nuket tai helistimet. Musiikissa linja on ollut Idols-säröä lukuunottamatta Kotiteollisuutta ja Dream Theateria. Sekä tietenkin Rölliä. Serkkuni sanoja lainatakseni, ehta karhula siis...

Pikkuhiljaa alkaa myös Nightwish-viikonloppu lähestyä. Ennakkovalmistelut alkavat olla paketissa, joten enää on edessä raaka työ. Vielä toiseksi viimeisellä viikolla museovirastokin alkoi heitellä kapuloita rattaisiin ilmoittaen että lauantaina Olavinlinnassa on häät, silloin ei voi metelöidä. Kyseiseen kellonaikaan omassa kalenterissani luki että Soundcheck. Myös pitkä lista käyttätytymissääntöjä museovirastolta tuli. Tärkeimpänä niistä ehdottomasti seuraava: Tanssiminen Olavinlinnassa on sallittua ainoastaan tanssimiselle osoitetuissa paikoissa. Muualla tanssiminen on kielletty. Emme ole anoneet erillistä lupaa tanssille, joten pitänee sanoa bändille etteivät laita jalalla koreasti kesken keikkaa :D.

Nightwish

2009-07-17T20:47:00.004+03:00

Tällä kertaa aikaa kirjoitusten välillä vilahti melkein kaksi kuukautta. Toisaalta, se sisältää myös kesäloman, jolloin ei tarvitse kirjoittaakaan... Kaksi kuukautta on aika pitkä aika. Paavo oppii uusia asioita aina vain kiihtyvällä vauhdilla ja alkaa tajuamaan juttuja myös itse. Kahden kuukauden suurin oppi on ollut osoittaminen. Nykyään Pate osoittaa sormella aina sinneppäin minne haluaa mennä tai mitä haluaa käteensä ottaa. Käytännöllistä. Eilen opittiin myös, että muroja voi imuroida pöydältä samalla tavalla kuin monni imuroi akvaarion seinää. Ja ei, tätä ei opittu esimerkin kautta, vaan ihan itse poika tajusi että tietenkin pienet murot saa helpommin suuhin pöytää suulla hamuillen. Kesäloma itsessään meni niinkuin kesäloman kuuluukin mennä. Sukulaisten luona vierailtiin paljon akselilla Kuopio-Lohtaja-Kouvola ja vietettiin aikaa nurmella. Kouvolassa tekeminen painottui nurmella makaamisen lisäksi kalastamiseen ja enduropyörällä päristelemiseen. Kala söi suhteellisen hyvin ja pyörä kulki, ei siitä sen enempää.

Tuossa pari kuuta takaperin kuulin, että edustamani yritys SPY aikoo järjestää asiakkaille konsertin Olavinlinnassa. Ehdin miettiä jo todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi PMMP:tä tai Lauri Tähkää, mutta markkinointipäällikkö veti kyllä maton alta. Firma oli hankkinut Olavinlinnaan Nightwishin. Melkoinen yllätys kyllä... Tarkemmin asiaa tiedusteltuani selvisi, ettei oikeastaan kellään ollut kokemusta tuollaisen setin järkkäämisestä ja vielä vähemmän äänentoisto/valopuolesta, joten vastentahtoisesti lupauduin auttamaan asiassa parhaani mukaan. Tämä poiki sitten tekniikkavastaavan nimen kilpeen. Tähän mennessä ei ole tarvinnut kuin painaa luuria korvaa vasten ja täyttää Internetiä sähköpostilla, mutta se tulee muuttumaan pian. Olavinlinna nimittäin, niinkuin moni muukin linna, sijaitsee saaressa. Kalustoa paikalle tulee hieman enemmän kuin TeMun transistorillinen, kolme rekka-autollista. Tämä tavaramäärä pitää saada ylittämään vesistö ja kantamaan itsensä ahtaita käytäviä pitkin lavalle. Kolme omaa välilevyäni ilmoittivat välittömästi, etteivät moiseen hommaan ala, joten ihmistrukkeja oli saatava paikalle. Firmasta löytyi osa, ja pari luottopakkia sitten kaveriporukasta. No, saapas näkee ja kenkä lentää, hikinen viikonloppu edessä.

Tekniikan lisäksi lupauduin konsultoimaan turvapäällikköä järjestyksenvalvontahommista. Hänellä on kyllä paljon kokemusta, mutta lähinnä oopperasta ja kirjallisuudesta. Kyseisen Kiteeläisen orkesterin meininki tulee varmasti olemaan jotain muuta kuin pukupäällä punaviiniä hörppivää kansaa, joiden ainut huolenaihe on, että jääkö korkkari tänäkin vuonna sillan laudoituksen väliin. Pitäisi olla kuitenkin suhteellisen helppo keikka, ainakin Rock The Globeen tai KNH:n Työväenkulman bakkanaaleihin verrattuna. Paikka kun on aikoinaan sitä silmällä pitäen rakennettu, ettei kutsumattomilla sinne täysin esteetön pääsy ole. Omat konvervenkkinsä kuitenkin. Paikallinen viranomainen onnistui suosittelemaan joko pallokerhoa tai lätkäporukkaa kantamaan keltaisia liivejä tapahtumassa. Paikallistuntemuksella sitä perustelivat. Itselläni on vähän huono kokemus kyseisistä rauhan miehistä. Muutamia oli suorittamassa kanssani JV-kortin uusintaa viime kesänä ja kymmenestä yhdellä taisi olla edes käsitys siitä, miten käsiraudat laitetaan. Osittain tämän takia paikalle hankittiin myös pieni nyrkki väkivallan ammattilaisia Kouvolasta. Vanhan kaverini luotsaama porukka tuskin pystyy keskustelua herättämään hiukkasfysiikasta, mutta tiukoista fyysisistä tilanteista heillä kuulemma on kokemusta...

Että tällaista. Kirjoitan lisää sitten kun kirjoitettavaa tulee. Paljon on järjestelyjä edessä, joten eiköhän tuostakin keikasta vielä pari riviä irtoa.

X-Vauva

2009-05-25T20:55:00.002+03:00

Moni on varmasti ihmetellyt, mistä Marvelin piirtäjät ja käsikirjoittajat ovat saaneet ideansa sarjakuviin. Niin idearikkailta nuo teokset aina välillä tuntuvat, ettei niiden kuvittelisi olevan normaalin tuntityöläisen mielen tuotosta. Itse arvioisin, että totuus löytyy paljon lähempää; kyseiset ihmemiesten tekijät ovat varmasti suurperheellisiä. Aika monet sarjakuvien supersankarien voimista nimittäin löytyvät karvan alle vuoden ikäisen pojan osaamisrepertuaarista.

Ensimmäisenä ovat varmasti kaikille isille ja äideille tutut venyvät raajat. Vauvan istuessa syöttötuolissa ja haroessa ympäriinsä osataan muut ruokavälineet ja sotkevat aineet sijoittaa noiden haparoivien käsien ulottumattomiin. Kuitenkin, kun silmä välttää, venyy vauvan käsi tarvittaessa vielä 30% lisää saavuttaen samalla jonkun sotkevan tai hajoavan kohteen. Silmän välttäessä käsi myös liikkuu nopeammin kuin sammakon kieli, eikä myöskään haparoi yhtään jos kohteena on joku normaalisti kielletty esine. Myös vauvan kämmenet ovat hämmästyttävät. Jos aikuinen tarvitsee kaikki kämmenen nakit johonkin esineeseen tarttumiseen, riittää vauvalla se, että yhdellä sormella yltää johonkin. Tuo yksi sormi sitten vetää korkealle laitetut kristallit, ketsupit, muropaketit ja muut hyödykkeet koko kämmenen tartuttavaksi. Saman ilmiön huomaa myös, jos vauva tarttuu pitkiin hiuksiin kiinni. Itse epäilen, että vauvan erittämä kuola sisältää Sika-yhtiönkin käyttämiä liima-aineita, joilla sitten tartuntapinta pidetään tarpeeksi hyvässä kunnossa vaikka seinille kiipeilyyn.

Sarjakuvasankareista Flash Gordon on tunnettu siitä, että pystyy liikkumaan tarvittaessa todella ripeästi. Verrattuna vauvan konttaamiseen herra Gordon näyttää liikkuvan kuin hidastetussa videossa. Jälleen kerran tätä erikoiskykyä käytetään, jos valvova silmä hiukankin välttää. Vauva ehtii nimittäin toiseen huoneeseen, avaamaan laatikon, vetämään laatikon sisällykset lattialle ja pureksimaan kaiuttimen johdon poikki nopeammin kuin terve aikuinen pystyy muodostamaan mielessään kysyvän ajatuksen "mihin ihmeeseen se nyt ennätti mennä".

Myös vauvan aistit ovat aivan vertaansa vailla. Mitään esinettä ei pysty piilottamaan edes toisten esineiden taakse ilman että vauva pystyy sen näkemään. Mitä paremmin sen kuvittelee kätkevänsä, sitä nopeammin huomaa taaperon jo katselevan kyseisen esineen suuntaan. Oma Paavomme tykkää erittäin kovasti astianpesukoneen täyttämisen ja tyhjentämisen seuraamisesta. On aivan sama montako kilometriä vauvan ja tyhjennettävän koneen välissä on hommaa aloitettaessa, sillä kaikesta huolimatta toisen astian kohdalla näkyvät pienet sormet hakevan jo tukea luukusta ja kysyvän äänen "höööö?" ilmoittavan että minuakin kiinnostaa tämä homma. Myös vauvan kahdeksas aisti, eli kyky vaistota milloin ulko-ovi on auki, on niin ilmiömäinen että vauvoja voitaisiin vaivatta käyttää pankeissa varashälyttiminä. Ainut este tälle on todennäköisesti vauvan äärimmäisen keskittymisen lyhyt kesto.

Nyt on picasassa vähän kuvia taas lisää. Käytiin myös ajamassa mönkkäreillä kajaanissa...

Kuopio_huhtikuu09

Mönkkärisafari

Unikoulu

2009-05-04T20:55:00.004+03:00

Paavolle aloitettiin viikko takaperin unikoulu. Unikoulun tarkoituksena ei naapureiden luuloista huolimatta ole huudattaa lasta pitkin yön pitkiä tunteja, vaan opettaa vauva nukahtamaan itse omaan sänkyynsä. Lisäksi tavoitteena on vähentää yösyömistä, mitä tapahtui useita kertoja yössä. Tämä uuden ajan unikoulu tarkoittaa sitä, että lapsi laitetaan sänkyyn ja annetaan hänen nukahtaa sinne. Jos nukahtamista ei tapahdu, laitetaan käsi lapsen päälle rauhoittamiseksi. Seuraava keino on silittäminen ja viimein syliin ottaminen jos desibeliraja ylittää jommankumman vanhemman sietokynnyksen. Ennenvanhaa unikoulu saattoi tarkoittaa sitä, että vauvan annettiin itkeä itsensä uneen. Näin viikon jälkeen oma mielipiteeni on se, että unikoulu on toiminut. Paavo syö enää kerran yössä ja viime yönä heräsi vain kahdesti (normaalin neljän sijaan...). Kärsivällisyyttä se on kyllä vaatinut, sillä Paavo huusi kaksi ensimmäistä iltaa laulun sanoja mukaillen: niin että pikkulinnut tippuivat puista. Lisäksi oma versioni unikoulusta on varmasti romantisoidumpi kuin emännän todellinen versio. En nimittäin aina herää kun Paavo ja mamma heräävät, joten saatan aamulla olla heräämislaskurillani muutaman pykälän oikeaa alemmalla luvulla...

Unikoulun lisäksi Paavo sai viime viikolla kolmannen hampaansa ylös ja nousee nyt seisomaan jatkuvasti tukea vasten. Tämä on tietysti aiheuttanut paljon kolhuja, mutta jotenkin se oppiminenkin on aloitettava että mihin kannattaa kiivetä ja mihin ei. Yksi erikoisemmista jutuista on se, että Paavon oma tahto alkaa puskemaan läpi aina vain voimakkaammin. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä siitä, kummalta Pate on perinyt luonteensa. Jos estetään jokin haluttu tekeminen tai keskeytetään vanhempien haluamaton tekeminen alkaa niin armoton huutaminen ettei paremmasta väliä. Että uhmaikää taas odotellessa...

Ensi viikolla pitäisi suoria taas kertausharjoituksiin Mikkeliin. Tämä eroaa helmikuun setistä ainakin siten, että koko viikko ollaan metsässä luonnon helmassa. Voin vain toivoa että keli on hyvä... Etukäteisvalmisteluina ostin tänään Footbalance - pohjalliset maihareihin pidettäväksi. Koska kengät eivät ole omat, meinaavat tassut vähän kipeytyä kun tolpillaan joutuu päiväkaupalla olemaan. Saa nähdä ovatko hyvä, kalliit ainakin olivat. Myyjä niitä toisaalta kehui, mutta mitäpä ne eivät kehuisi...

Omien ohjeiden mukaisesti siirryin välittömästi käyttämään uutta Ubuntua kun se julkaistiin. Toimintaa varten ostin uuden kovalevyn, jonka tuuppasin kahden vanhan kylkeen kiinni ja aloitin asentamisen. Pakko sanoa, mutta ei mennyt niinkuin elokuvissa... Asennus kyllä sinällään joo, mutta ensimmäisen bootin jälkeen tuli mustalle ruudulle valkoinen teksti "Grub error 17". Ei muuta kuin google soimaan ja etsimään vastausta. Grub oli siis seonnut, mutta miten? Pienen kiroilun jälkeen paljastui, että Linux löysi kovalevyt eri järjestyksessä kuin koneen BIOS, jolloin myös tuo käynnistyslataaja, eli GRUB, viittasi väärään levyyn. Päivän koitin puukottaa GRUBin asetuksia, jonka jälkeen revin kaksi levyä irti ja asensin Kubuntun uudelleen samalle levylle winkkarin kanssa. Tämän jälkeen kaikki toimi kuin tanssi eikä ongelmia ollut. Paitsi silloin, kun rikoin integroidun verkkokortin ja piuhan vahingossa asennuksen kiihkeimmässä tiimellyksessä... Kubuntu käynnistyy lupausten mukaan alle puolessa minuutissa ja toimii huomattavasti jouhevammin kuin Winkkari. Ohjelmien erilainen asentaminen voi aloittelijalle olla jännää, mutta Googlesta löytyy kyllä vastaus kaikkiin ongelmiin mihin olen törmännyt. Ja kun asetukset saa kerran kohdilleen voi koneelle tilata paikan vanhainkotiin samaan huoneeseen kuin mihin itse aikoo majoittua.

Pääsiäinen

2009-04-13T20:16:00.003+02:00

Pääsiäinen on ainakin siitä mukava juhla, että se tietää vapaapäiviä töistä. Toki se ei ole sen perimmäinen tarkoitus, mutta sitäkin se nyt palveli. Lyhyestä työsuhteestani johtuen minulla ei viime lomakaudelle ollut käytettävänä kuin 10 lomapäivää. Niistä ei paljoa talvilomaksi asti revennyt, joten työpaikka on tullut tutuksi viime aikoina. Niinpä vähänkin pidempi loma tuntuu ihan oikealta lomalta. Onneksi tälle lomakaudelle tulee jo täydet lomat, joten pääsen nauttimaan palkallisesta vapaastakin vihdoin ja viimein. Pääsiäinen itsessään meni hyvin pitkälti sairastellen. Ensin oli Paavo kipeänä, sitten Sanna ja lopuksi minä. Flunssaa on enemmän tai vähemmän äreänä ollut nyt rapiat viikon verran, joutaisihan tuo pois lähtemäänkin jo. Flunssa alkoi sopivasti tosiaan ennen kertausharjoituksia, joissa sairastaminen on todella inhottavaa puuhaa. No, onneksi nyt on lähdössä pois ja pitää vain toivoa ettei toukokuun viikon metsäharjoituksessa ole ylimääräisiä pöpöjä tahtia hidastamassa.

Pääsiäisenä etenimme myös isäni kanssa yhteisessä projektissa. Meillä on pienenä projektina koeajaa vastikään ilmestyneiden keskiluokan henkilöautojen mahdolliset tulevat potentiaaliset autot. Tähän mennessä ajettuna on Opel Insignia (ei kuulu segmenttiin, mutta ihan mielenkiinnosta) ja Kia Ceed Sporty Wagon. Nyt pääsiäisenä tarkoitus oli ajaa Skoda Octavia, mutta kauppojen ollessa kiinni otimme alle Toyota Avensiksen, jälleen ihan mielenkiinnosta. Kia oli minusta hyvin mielenkiintoinen tuttavuus pitkän takuun ja halvan hinnan takia. Myös ajettavuus oli suhteellisen hyvä, joten hyvästä kokonaisuudesta oli kyse. Toyota taasen onnistui olemaan yllättämättä millään tavalla. Se tuntui uudelta autolta, mitä uuden auton pitääkin tehdä, mutta ei ollut erinomainen missään. Ei siinä mitään huonoakaan ollut, mutta ei mitään erinomaista. Perinteinen Toyota siis. Jos niistä tykkää, niin varmasti uusi Avensiskin on hyvä. Jos ei pidä siviilissä Toyotan takkia päällä, niin Opelin Insignia oli melkein kaikin puolin hieman parempi ja kuitenkin saman hintainen. Jos hinta/laatusuhdetta katsoo, niin Kia on ollut tähän menessä paras. Toki se on Toyotaa pykälää huonompi kaikin puolin, mutta onpahan kymppitonnia halvempikin. Toyotassa ei ole oikeastaan mitään, miksi siitä maksaisi kymppitonnin enemmän. Insignia onnistui olemaan melkein sen 10ke arvoisesti parempi, mutta vain melkein. Seuraavana vuorossa on se Skoda, sekä Volkswagenin Golf.

Paavo on alkanut liikkumaan koko ajan entistä enemmän ja nyt pitää ihan oikeasti olla koko ajan tarkkana että mihin se menee ja mihin se koskee. Voimaa on pienessä jo sen verran että saa tavarat revittyä alas ja ovet auottua jos eivät ole säpissä. Myös pitkällisen kiukkuamisen jälkeen ylös alkaa tulemaan ensimmäinen hammas. Voi sitä menemisen riemua...

Paavo 9kk

2009-03-31T20:21:00.003+02:00

Jaahas, taas on viikko muuttunut kuukaudeksi näiden kirjoitusten välillä. Sain kyllä itseasiassa viikko takaperin kirjoitettua yhden postin. Painaessani "Julkaise Teksti" - nappia, päättivät bitit levitä kuin kärpäsparvi johonkin täysin muualle kuin siihen osoitteeseen mihin nappi viittasi. Tilannetta voisi verrata siihen, että heittää kourallisen hiekkaa Tallinnan laivalta mereen ja yrittää jälkikäteen miettiä miten siitä saisi hiekkakakun aikaan. Aivan oikein, ei mitenkään... No, näin kuukauden viimeisenä päivänä on hyvä kirjoittaa edellisen kuun tapahtumista.

Kuun alussahan Mamma ja Paavo lähtivät viikoksi Kouvolaan "lomalle" tarkoituksena tehdä diplomityötä ja viedä Sannan äiti teatteriin. Ensimmäinen toiminne tosin epäonnistui, sillä pakkasin sunnuntaina Kouvolasta Savonlinnaan lähtiessäni Sannan läppärin mukaani. Jälkimmäinen onnistui kuulemani mukaan huomattavasti paremmin. Perheen oleminen Kouvolassa tiesi minulle viikkoa omaa aikaa ja omaa tekemistä. Jopa sunnuntain ehdin miettiä että mitä viikon tekisin ja maanantaina päähäni välähti nuotintaa ne pari kappaletta, joita ole pianolla valmiiksi asti saanut. Nuotinnus on aika hankalaa aloittelijalle, ja vielä hankalammaksi se muuttuu, jos ei ole mitään soitinta millä soittaa kappaletta samalla. Tähän onneksi löytyi ratkaisu paikallisesta musiikkiliikkeestä, joka vuokrasi minulle usb-koskettimiston kympillä viikoksi. Sillä nuotintaminen sujui jo huomattavasti helpommin, mutta kyllä siihen koko viikko menikin. Aika vauhdilla aika kului, luonnollisesti kun on hyvää tekemistä. Muutoin kuukausi on kulunut perinteiseen tapaan: viikot töissä ja viikonloput Kuopiossa ja Valkealassa. Ja valkealassa luonnollisesti kalastuksen merkeissä. Kalaa ei tullut kovin paljoa. Parhaimmillaan 4-5 melkein 300g ahventa ja 10-15 yli satagrammaista päälle. Parhaalle syönnille ei taaskaan päässyt ja kohta on liian myöhäistä... Pitänee alkaa rasvata jo virveliä hauen kutua varten.

Paavo on kehittynyt kuukaudessa aika hurjasti. Ryömiminen menee kuin vanhalta tekijältä, ja on muuttunut käsillä vetämisestä Suomen armeijan hyväksymään tetsaustyyliin. Lisäksi korokkeita ylitetään jo helposti ja pikkuhiljaa tavaroita vasten noustaan seisomaan. Ennen Paavo myös pysyi siinä huoneessa, missä muutkin ovat, mutta nyt möngitään ympäri mökkiä ja tutkitaan ihan joka paikka. Ja rävelletään ihan jokaista tavaraa mikä eteen sattuu. Ja niitä mihin on kielletty koskemasta, kosketaan kahdesti. Pienenä haittapuolena Paavo haluaa nyt liikkua koko ajan, myös nukkumaan mentässä. TÄllöin on hieman hankalaa nukuttaa vauvaa, jos se yrittää jatkuvasti ympäri ja liikenteeseen. Mutta toivottavasti tämä on vain yksi vaihe.

En kirjoita nyt enempää ettei "tallinnan laiva"-efekti toista itseään. Palaan kun kerrottavaa on.

Ohitustie ja päristely

2009-03-25T20:46:00.003+02:00

Jonnekin se kuukausi näemmä taas heilahti. Uskomatonta, mutta tuntuu kuin olisin viimeksi kirjoittanut viikko takaperin. Varsinkin kuun ensimmäinen viikko meni notta heilahti. Sanna oli Paavon kanssa Kouvolassa ja itse vietin viikon yksinään Savonlinnassa. Tälle tilapäiselle erolle oli pätevä syykin: Sannan oli tarkoitus tehdä diplomityötä ja viedä äitinsä teatteriin. Näistä tavoitteista vain jälkimmäinen toteutui, sillä pakkasin mamman läppärin omaan laukkuuni lähtiessäni Kouvolasta Savonlinnaan... Ei onneksi kovin pahoillaan tuntunut olevan.

Viimeaikoina Savonlinnassa keskustelua on herättänyt Ylen MOT:n tekemä "dokumentti" Savonlinnan ohitustiestä. Minusta kyseinen väylä olisi pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Yhtään oikeaa syytä sille, miksei tietä rakennettaisi ei ole, mutta silti sitä ei ole vielä aikaiseksi saatu. MOT:n dokumentissa yritettiin esitellä joitakin, mutta kokonaisuudessaan se otti yhtä neutraalin kannan aiheeseen kuin puna-armeijan propagandaosasto olisi voinut ottaa. Raaka fakta on kuitenkin se, ettei Savonlinnan keskustaa voida kehittää niin pitkään kuin sen läpi menee nelikaistainen tie. Ja jos joku väittää, ettei pienessä kaupungissa ole ruuhkia, niin tervetuloa käymään kesällä... Enimmäkseen vastustajat ovat sitä mieltä, että Savonlinnan kaunis luonto tuhoutuu ohitustien takia. Varmasti osittain näinkin, mutta Savonlinnan rannat, joille tie tulee, eivät ole nytkään luonnontilassa. Suursaimaa.com - portaalissa on nyt hieman yli viikon ollut kysely ohitustiestä. Tähän mennessä siihen on vastannut 1700 kävijää, joista 96% on ohitustien kannalla. Aika selkeitä lukuja sanoisin... Yksi mielenkiintoinen puoli Ylen dokkarissa muuten oli se, että toinen päähaastatelluista ei edes asu Savonlinnassa...

Paavo on kehittynyt jälleen hitaasti, mutta varmasti. Nyt se mönkii ympäri torppaa ja tutkii kaikkea mikä tielle sattuu. Ja yrittää tietysti päästä ihan jokaiseen paikkaan, eniten niihin noihin sitä kielletään menemästä. Nyt uutena asiana on tullut päristämällä kommunikointi. Ei mitään tietoa, mitä Paavo vieläkään yrittää sanoa, mutta ääntä tulee jo paljon. Ja onhan se huomattavasti helpompaa paikallistaa ryömivä poika jatkuvan "brrrr, brrrr, brrrr" äänen perusteella. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus aloittaa unikoulu. Tällä siis tarkoitetaan sitä, että pyritään luopumaan ylimääräisistä syöttökerroista ja pitkittämään mamman yöunia vähemmillä ruokailuilla. Ensimmäiset yöt ovat varmasti täynnä itkua ja kitinää, mutta uskomme että urakka palkitsee yrittäjät suhteellisen nopeallakin aikataululla. Itkukoulusta lisää voi lukea Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta. Ainakin kärsivällisyyttä siis tarvitaan ensi viikonloppuna. Toivottavasti sitä riittää...

Eiku eteenpäin, sanoi mummo lumessa

2009-02-25T21:10:00.003+02:00

Tänään se sitten viimein tapahtui. CD-levyt lähtivät edellisistä koordinaattipisteistään 100cm maan vetovoimakenttän vastaiseen suuntaan, eli hyllyn päälle. Vahvistin teki eilen testamentin ja kaukosäätimet pakenivat sohvan alle. Paavon lelujen etäisyyden keskiarvo toisiinsa nähden kasvoi radikaalisti ja pojan elämässä alettiin kirjoittaa yhtä suurta osaa alusta. Poika nimittäin lähti ryömimään tänään kahdeksan kuukauden iässä. Tähän asti eteneminen on ollut itkuista ja kiukulla tapahtuvaa matelua, mutta tänään sitten lähdettiin liikenteeseen. Eihän tämä ole kävelyyn verrattuna mitään, mutta ensimmäistä kertaa hän pystyi itse vaikuttamaan sijaintiinsa huushollissa muutenkin kuin äänellisellä kommunikaatiolla. Äitinsä mukaan myös desibelejä lisättiin matkan karttuessa. Hieman harmittaa etten itse ollut todistamassa tätä, mutta ensi askelia varten pitää vaikka sitten ottaa töistä vapaata. Varmuuden vuoksi vähän pidempi ajanjakso, kukapa sen etukäteen tietäisi milloin askelet otetaan...

Huomaa että perhe-elämä on kokonaan oma maailmansa. En ollut ollenkaan huomannut, että Kotiteollisuudelta oli tullut uusi albumi. Normaalisti levy olisi jo julkaisupäivänä pyörimässä autossa tai kotitoistimessa. Radiossa soinut kappale mahtisanat ei oikein vakuuttanut, mutta silti kotiteollisuus kuuluu bändeihin, joiden tuotanto ostetaan. Jos ei mitään muuta hyvää syytä ole, niin selätetään sitten lamaa näin. Onneksi asian voi äkkiä korjata, joten pistän juuri tilausta Stupidon nettikauppaan kyseisestä albumista. Samalla taidan laittaa tilaukseen myös CMX:n Talvikuninkaan. Se on yksi levyistä, jotka nimen ja palautteen perusteella meinasi jäädä ostamatta. Kiitos kuitenkin Internetin, pääsin tutustumaan levyyn ja nyt se on pakkohankittavien listalla. Koko levy on parasta CMX:ää pitkään aikaan, eikä scifi-aiheinen sanoitus saanut minua muuttamaan mieltäni. Yhdeksän euron hintakaan ei saa lompakkoa mököttämään taas viikkoa. Koko levyhän on periaatteessa vain yksi osiin jaettu kappale, joka ainakin suomalaisessa musiikissa on harvinaista. Maailman paras orkesteri, eli Dream Theater, teki vähän vastaavan tempun levyllä Metropolis pt2, jota voin myös lämpimästi suositella. Edellinen levyhankinta oli CMX:n Kaikki Hedelmät, jonka rouva minulle joululahjaksi osti. Hieno kokoelma sekin ja hyvä tapa tutustua CMX:ään helpompien kappaleiden kautta. Se toki myönnettäköön, että CMX:n taiteellisimmat kappaleet menevät kylä kyllä yli minultakin. Se vika verkkokaupassa on, että toimitukset tulevat aina päivällä, jolloin Sanna päivystää kotona. Toisaalta blogiin kirjoittaminen ei ole minkään valtakunnan tapa pitää tietoja salassa. Mutta ei salailu yleensäkään auta, se on nähty kantapään kautta. Ainakin tässä perheessä pyritään puhumaan asioista avoimesti, vaikka sitten levyhankinnoista...

Musiikki tulee erittäin tarpeeseen, sillä töissä on taas yksi niistä viikoista menossa. Työn alla on eräs iso tuote, jonka olen kehittänyt alusta loppuun saakka. Alkunsa tuote sai diplomityöstäni ja nyt on menossa tuotteistuksen viimeiset vaiheet sekä teknisten nippeleiden hiominen. Koska minulla ei ole mitään edes lomaan viittaavaa, pyhitin tämän viikon tuotteistukselle, sekä pienen lisäosan tekemiselle tuotteeseen. Lisäosassa pitäisi taikoa eräs mööpeli tekemään temppuja mihin sitä ei alunperin ole tarkoitettu. Vaikkei edellinen lause tarjoa oikeastaan minkäänlaista informaatiota, on sen tarkoitus kuvasta sitä haastetta mikä pitäisi tällä viikolla saada ratkottua. Haasteellinen työ on kuitenkin mukavaa työtä ja on aina erittäin mukavaa nähdä kättensä jälki lähtevän lentoon. Viikossa myös Vistan kanssa alkoi pikkuhiljaa päästä sinuiksi. Samalla tavalla kuin miten selkäsärkyyn tottuu ajan mittaa ja sen kanssa oppii elämään.

Paluu arkeen

2009-02-16T20:15:00.003+02:00

Niinkin hienon loman kuin kertausharjoituksen jälkeen on mukava palata arkeen. Arki tosin päätti, ettei paluu olisi minulle mukavaa, vaan päätti kolahtaa paikalle heti lauantaina harjoituksen päätyttyä. Saimme töissä viimein valmiiksi pidemmän projektin, eli Savonlinnan alueen paikallisportaalin www.suursaimaa.com. Kyseisen palvelun julkaisu oli sitten lauantaina 7.2 Sapko-Jukurit ulkoilmapelissä. Yritin, ettei minun tarvitsisi tulla paikalle, mutta aika turhaan. Peli välitettiin suorana Internettiin portaalin kautta, ja jonkun piti valvoa laitteita pelin ajan. Yritin laitteistoa kasatessa ravistella hihasta erilaisia lukuja ja arvioita kävijämäärästä. Paras veikkaukseni oli, että paikalla olisi n. 400 yhtäaikaista katsojaa, jonka järjestelmä kestäisi helposti. Itse mööpeli pyöri virtualisointialustalla, jossa sille oli varattu 16 prosessoria ja 16GB muistia. Itse paikan päällä seurasin sitten kävijämäärän kasvua ja 500 kohdalla oli jo pakko soittaa verkkopuolen päällikölle ja varmistaa että runkoverkko kesti nousevan kävijämäärän. Kestihän se. Ja kesti järjestelmäkin... kolmannen erän loppua seurasi 670 katsojaa netin välityksellä, joten positiivinen yllätys sekin.

Normaalisti kokeilen mielelläni kaikkea tietotekniikkaan liittyvää uutta. Tänään varsinainen työkoneeni lähti huoltoon ja sain sijalle varakoneen, johon oli asennettuna Windows Vista. Vista on yksi niistä asioista, joita tämän kappaleen ensimmäinen lause ei ole koskaan koskenut. Minulla oli jo XP:stä huonoja kokemuksia ja tarinat Vistasta eivät ainakaan parantaneet ennakko-odotuksia. Kun lisäkti tänään oli maanantai, pyrki pakostakin mieleen ajatus, että iltapäivän verenpainelukema saattaisi olla jotain ihan muuta kuin edellisenä päivänä. Tällä kertaa valitettavasti ennakkoaavistukseni piti paikkaansa. Meni yli puolitoista tuntia ennenkuin sain palautettua kaikki tiedostot ja asetukset koneeseen. Koneessa kuitenkin oli Vista jo asennettuna, joten siihen ei onneksi tarvinnut aikaa uhrata. Jo ensimmäisten tuntien kokemukset antoivat tietää mitä odottaa tulevalta kahdelta viikolta: ensisilmäyksellä komea ulkoasu sotkee käytettävyyttä ja legendat hitaasta toiminnasta pitivät täysin paikkaansa. Vaikka koneessa itsessään oli voimaa kuin Etelä-Pohjanmaalaisessa painipitäjässä, tuntuivat kaikki toiminnot kestävän paljon pidempään kuin XP:llä. Kahden näytön käyttämisestä ei meinannut tulla yhtään mitään ja lisäksi mööpeli hävitti yhden kansion näkyvistä, eikä sitä saanut kirveelläkään näkyviin vaikka saman kansion olisi kopioinut samaan paikkaan uudestaan. Myös äkillinen telakasta irroittaminen oli Vistalle liikaa ja se toipui irroittamisesta kuin Venäjän talous. Kaikin puolin epämiellyttävä kokemus. Yhden työpäivän aikana en keksinyt yhtään seikkaa, joka olisi vistassa paremmin kuin XP:ssä. Suosittelen edelleenkin erittäin paljon valitsemaan koneeseen joko valkoisen omenan tai vaikka Ubuntu-linuxin. Vaikka linux saattaa olla hieman hankalampi ottaa käyttöön, käyttäjä ainakin tietää koko ajan mitä se tekee. Applen Os X nyt taas painii niin eri sarjassa ettei siitä voi Vistan kanssa edes puhua samana päivänä. Jos koneeni tulee korjaamosta vielä XP asennettuna, niin en siirry tosissaan käyttämään Vistaa ennenkuin valkotakkiset käyvä sitomassa pitkähihaisen selän takaa kiinni ja vievät vaihtoehtona pehmeään huoneeseen. Voi olla, että toiminta paranee ajan kanssa, mutta ensitunnelmat olivat ainakin kehnot. Linus Torvalds sanoi että Windows 7 on parempi kuin Vista. Pakkohan sen on olla, sillä se pohjautuu Vistaan ja siihen on kopioitu ominaisuuksia suoraa Apple Os X.stä... Kannattaa käydä katsomassa myös seuraavaa linkkiä, jonka jutut avautuvat jos on Vistaan jo törmännyt: http://www.apple.com/getamac/ads/

Paavo on kehittynyt viimeisen kirjoituksen jälkeen paljon. Vieläkään ei tosin liikuta, mutta käsien motoriikka on kehittynyt jatkuvasti. Viime viikolla yllätyin, kun se sägnyssä nappasi yhtäkkiä tutin suustaan ja yritti tuupata sen minun suuhuni. Kun tutin antoi takaisin, koitti Paavo taas sitä tarjota ja tästähän sitten leikki kehkeytyi. Lisäksi poika osaa ottaa esineen kädestä ja antaa sen pyydettäessä takaisin (ei kaukosäädintä eikä muutakaan liian kiinnostavaa...). Tänään hän myös nosti palikan leikkikoppaan kun ensin näytin tarpeeksi monesti mallia. Olisi erittäin mielenkiintoista päästä seuraamaan miten tuonikäisen pää toimii.

Kaiken kehityksen päälle raukka tosin sai eilen flunssan ja rohisee nyt kuin viemäri. Asiaa ei auta se, ettei nenään saa koskea lainkaan jotta sen saisi imettyä puhtaaksi. Pieni vauva osaa muuten olla harvinaisen surkean näköinen kun se on kipeänä. Mutta onneksi (toivottavasti) tällaiset pienet pöpöt menevät äkkiä ohitse.

Kertausharjoitus

2009-02-03T21:34:00.002+02:00

Tämä on taatusti ensimmäinen kerta, kun koskaan kirjoitan blogia armeijan maastopuku päällä. Otin harjoituksiin koneen mukaan, jotta voisin tarvittaessa puuttua työasioihin nopeammalla reagointiajalla. Ensi viikonloppuna on tulossa uuden palvelun suuri julkaisutapahtuma. Tätä palvelua varten tein itsekin pari viikkoa niska limassa töitä, ja sattuneista syistä jouduin jättämään osan tehtävistä muiden tehtäväksi. Kuten täälläkin on useaan kertaan opetettu, seuraaminen on osa johtamista. Niinpä niskaan hengittäminen on tällä kertaa tehtävä täysin sähköisesti. Toisaalta toivoin, että voisin jättää työasiat täysin huomioimatta viikon ajan, mutta tässä vaiheessa alkaa näyttää vähän siltä, ettei se onnistu.

Itse siis olen valtion tarjoamalla aktiviteettilomalla Haminassa, ja kotiin jäi suremaan vaimo ja lapsi. Tai tarkemmin ottaen jäivät Kouvolaan. Menimme sinne jo perjantaina viettämään viikonloppua appivanhempien kanssa. Luonnollisesti tämä sisälsi myös talvikalastusta, jonne kampesimme appiukon kanssa jo lauantaiaamuna. -22 astetta on sellainen lämpötila, joka alkaa jo hieman haittamaan pilkkimistä. Vaatetta lisäämällä saa kyllä itsensä pidettyä lämpimänä. Kalastusvälineet sen sijaat ovat suoraa pakkasen armoilla, ja pyyntivälineet jäätyvät hyvin nopeassa aikataulussa niiden ollessa jään päällä. Samoin kaira tykkää kerätä itseensä jäätynyttä vettä, joka omalta osaltaan harrastusta hankaloittaa. Pakkasesta huolimatta keli oli erinomainen molempina päivinä. Varsinkin lauantaina aurinko paistoi koko päivän eivätkä puut heiluneet tuulessa lainkaan. Kala vain ei vieläkään ollut oikein syöntituulella...

Viime viikolla tapahtui Paavon kehityksessä myös täysin uusi käänne. Paten ruoan prosessointiyksikkö sai uutta syömäpintaa ensimmäisen hampaan muodossa. Hieman jo ehdimme pari päivää kestänyttä känkkäränkkää ihmettelemäänkin kun purukalusto alkoi toden teolla tekemään tuloaan. Nyt tulossa on toinen hammas ja odottelemme muitakin piakkoin. Liikkuvuuden puolella ei vielä sunnuntaina ollut tapahtunut radikaalia etenemistä, mutta vireystila pojalla nousee jatkuvasti. Paavo on jatkuvasti äärimmäisen kiinnostunut ihan kaikesta, eniten tietysti siitä mitä Sannan kanssa puuhastelemme. Ikävä kyllä meidän syömisemme kiinnostaa häntä enemmän kuin oma ruoka; ruisleipä maistuisi mieluummin kuin porkkanasose.

Mutta nyt pitää lopettaa kirjoittaminen, komppaniassa alkaa hiljaisuus seitsemän minuutin päästä. Ei se mikään sitova tapahtuma enää tällä tasolla tosin ole, mutta univelka alkaa taas painaa ja nukkumista blogin kirjoittaminen osaa hieman haitata. Lisäksi hieman viihdyttävä yksityiskohta on paikalliset vuoden alussa aloittaneet alokkaat, jotka tervehtivät vielä sotilaallisella innolla jokaista eteen sattuvaa upseeria. Ja niitähän täällä riittää... Reserviläistouhuissa toiminta ei aina ole ihan noin muodollista, mutta täällä kyseessä ovatkin vasta palveluksen aloittaneet innokkaa alokkaat.

-Ltn Karhula

Pilkkimistä ja perunaa

2009-01-22T17:57:00.002+02:00

Tämänkertaisella otsikolla on kaksijakoinen luonne. Ensimmäinen asia on tekemistä, jota mielelläni talvella harrastan ja jälkimmäinen on ruoka josta Paavo pitää yhtä paljon kuin nenän tyhjentämisestä letkulla. Pilkkiminen, kuten kalastaminen yleensäkin, on erittäin terapeuttinen harrastus ja hyvä tapa saada ajatukset pois arjesta. Talven ensimmäinen kerta ennen joulua oli lähinnä kauden aloittaminen ja ajatuksia hallitsi enimmäkseen kunkin neliömetrin jäätilanne. Viime viikonloppuna oli sitten tosi harrastamisen aika. Viikonloppuna könysimme appiukon kanssa lauantaina ja sunnuntaina jäälle pakkasen paukkuessa -10 ja -15 asteen välillä. Jäätilanne oli tällä kertaa sellainen, että torstaisen salitreenin jäljiltä käsivarsilla tiesi lauantai-iltana todellakin tehneensä jotain. Jäätä nimittäin oli aivan toisella lailla kuin edellisen kerran 7-9cm, koko järvi oli järjestään jäätynyt 30-40cm paksuun kirkkaaseen jääpeitteeseen. Siitä ei enää menty heilahtamalla läpi ja pakkasella oli ikävä vaiktutus ruotsalaiseen poraihmeeseen eli moran kairaan: vesi jäätyi terien ympärille. Jäätyminen aiheutti sen, että kairaaminen tuntui välillä siltä, kuin olisi yrittänyt pyörittää litran vetoisa lasista jaffa-pulloa teräsjäähän. Treenistä kävi kalastaminenkin viikonloppuna. Viikonlopun ottivehkeiksi seuloituivat tuntien uittamisen jälkeen hopeanharmaa wolfram-morri sekä kuparin väriseen pystypilkkiin tapsilla laitettu hopeinen minimorri. Vaikka keli ja välineet olivat viimeisen päälle, ei kala ollut syönnistä samaa mieltä. Koko viikonlopun saalis oli parikymmentä ahventa, joista vain muutama oli paistettavia. Kaiken kukkuraksi liikkeellä oli myös kiiskiä, jotka ovat erittäin epämiellyttäviä kaloja ottaa koukusta pois muutoin kuin vuolemalla puukolla. Tärkeintä oli kuitenkin taas itse tekeminen, ei niinkään kalan saanti. Jos ainut kriteeri olisi jalojen kalojen määrä kilogrammoina, olisi kalastusharrastus loppunut ennen alkamistaankaan...

Paavolle on syötetty lähiviikkoina mitä mielikuvituksellisimpia ruokia aina bataatista kanaan. Äidin silkkisuulle tosin maistuvat parhaiten kaupan hedelmäsoseet. Pikkuhiljaa valikoimaa kuitenkin aina lisätään, ja mukaan ovat tulleet kala ja kana. Oikeastaan kaikki on mennyt alas jotenkuten, jotkut ruoat paremmin kuin toiset, mutta peruna ei millään. On ihan sama millä sitä maustaa tai missä muodossa se on, mutta hyvää se ei ole koskaan. Liikkumisessä ei ole otettu toistaiseksi suuria askelia. Tämän viikon temppu on ollut mahallaan paikallaan pyöriminen. Eteenkinpäin olisi kiva mennä, mutta kärsivällisyys loppuu yleensä kesken. Mutta eiköhän ryömiminen piakkoin tapahdu, ellei muuten niin kiukun voimalla. Se tietää tietysti sitä, että kalustusta pitää alkaa kohta katsoa ihan oikeasti lattian tasosta. CD-levyt ja kaikenlaiset sähkölaitteet pitää piilottaa johonkin. Muutoinkin mökin turvallisuutta pitää harkita useamminkin kuin kerran. Paavon kanssa melkein peräkkäin syntynyt tuttavaperheen vauva nelistää jo ympäri heidän asuntoaan kuin viimeistä päivää. Vauvoja ei toki saa verrata keskenään, joten on parasta vain nauttiasiitä, ettei Paavo ihan vielä joka paikkaan ehdi.

Joulu ja uusivuosi

2009-01-06T15:46:00.002+02:00

Kuten edellisessä postauksessa tuli mainittuakin, vietimme nämä otsikossa mainitut kansalliset juhlapäivät ensimmäistä kertaa perheenä. Melkoista hulinaa tuo rauhoittumiseen tarkoitettu juhla kyllä oli tänä vuonna. Alkuosan joulusta vietimme Kouvolassa, josta siirryimme joulupäivänä Kuopioon omien vanhempieni luokse. Kuopiossa vietimmekin sitten yhteiseloa sunnuntaihin asti, jolloin koitti haikea, mutta lyhyt ero. Lähdin itse alkuviikoksi töihin vielä muutamaksi päiväksi Sannan jäädessä Paavon kanssa Kuopioon. Ajattelimme, että turha Paavoa rasittaa muutaman päivän takia taas satojen kilometrien autossaistumisella. Uudenvuoden päivänä oli kuitenkin tarkoitus lähteä käymään länsirannikolla iso-isovanhempien luona. Kaikesta etukäteissuunnittelusta huolimatta sai poika itse viikonloppuna sairastamani flunssan uudenvuoden aattona, joten lähtemisestä ei sitten tullutkaan mitään. Olin suunnitellut, että kävisimme Lohtajan reissun jälkeen muutamana päivänä moikkaamassa kavereita, mutta eipä siihenkään puuhaan tarvinnut sitten lähteä. Starttasimme toki rannikolle heti kun Paavo parani, eikä muutama päivä paikallaanoloa tehnyt kellekään pahaa. Lohtajahan oli vuoden alusta liittynyt suurempaan Kokkolaan. Tämä toi tietysti sellaisen yksityiskohdan esille, että kaikki kyltit muuttuvat kaksikielisisksi vuoden aikana. Tähän mennessä käännettynä oli yksi tie, joka sekin lähinnä ura maastossa.

Lohtajalle matkatessa on Karhulan perhe perinteisesti pysähtynyt Vaskikellossa tauolla ihan paria poikkeusta lukuunottamatta. Pitihän perinnettä jatkaa viemällä myös oma perhe kyseiseen paikkaan tauolle. 27 vuotta on tullut Vaskikellossa pysähdyttyä, syynä lienee se, että paikka on melko tasan puolessa välissä Kuopion ja Lohtajan reitillä. Nyt uutena oli kuitenkin tullut vastapäiselle tontille uusi ABC-huoltoasema. Palveluillaan kilpailee varmasti perinteisen paikan kanssa, mikä on todella harmi, sillä Vaskikelloa laajennettiin taannoin. Toivottavasti se pysyy pystyssä, ilmapiiri on ainakin huomattavasti mukavampi kuin ABC-asemilla. Ruokakin on hyvää ja taustalla soi kellomusiikki syödessä. Lisäksi lasten kanssa matkustaville paikassa on ehdoton plussa: erittäin varusteltu vauvanhoitohuone. Huone on äänieristetty ja sieltä löytyy ihan kaikki mikroaaltouunista varavaippoihin. Kuuluu siis listaan "voin ehdottomasti suositella". Vaskikelloa siis, ei vauvanhoitohuonetta pelkästään...

Ennen Lohtajan reissua kävimme ukon kanssa koejamassa uuden Opel Insignian, joka valittiin 2008 vuoden autoksi. Kyseinen malli on Vectran seuraaja ja Opel-ihmisten suosikki tälle vuodelle. Kerrassaan pätevä peli kyllä ajaa. Tuntuma on todella hyvä ja laatu näkyy ainakin lyhyellä lenkillä. Kuoppaisemmallakaan tiellä ei kolise eikä rämise. Opel on parantanut laatuaan huomattavasti sitten 2000-luvun taitteen, josta ovat peräisin useimpien ihmisten negatiiviset tunteet merkkiä kohtaan. Voisi kuvitella, että Insignia tarjoaisi hyvän kilpailijan jopa Audille ja BMW:llekin ollen kuitenkin puolet halvempi. Ranskalaisista tai Italialaisista autoista nyt ei pysty puhumaan samana päivänäkään ja Japanilaiset eivät ole lähellekään yhtä hyviä ajaa, vaikka teknisesti todella luotettavia ovatkin. Kannattaa kuitenkin ehdottomasti käydä koeajamassa ja muodostaa oma mielipide ennemmin sen kuin omani pohjalta.

Paavostakin pääsee taas muutaman rivin kirjoittamaan. Poika kasvaa taas ihan silmissä ja oppi eilen kokonaan uutena asiana älämölön puhumisen. Tähän mennessä vauvan tuottama ääni on ollut enemmän yhtenäistä ääntä, mutta eilen Paavo huomasi, että yhtenäistä ääntä voi katkoa aukomalla ja sulkemalla suuta samalla. Tätä ättättätättättättät-ääntä on nyt kaksi päivää kuunneltu. Toki liikkuminen ja koordinaatio kehittyvät jatkuvasti nekin, mutta tuo uuden äänen tuottaminen tuli kokonaan uutena asiana. Mukava yllätys oli myös se, ettei Paavo vierastanut isommin reissun aikana, vaikka kaikki mahdolliset ja mahdottomat sukulaiset kävimmekin molemmista haaroista lävitse. Ehkä sekin päivä vielä tulee... Matkustamisessa ikäväksi kilometrirajaksi näytti tulleen 160km. Tuon jälkeen alkaa armoton huuto, jonka saa katkeamaan pysähtymällä ja irroittamalla vauvan istuimesta. Se alkaa kuitenkin uudestaan kun Paten köyttää taas jakkaraan kiinni 20-30 km jälkeen. Tuon jälkeen huutoa riittää 50-70km, jolloin Paavo väsähtää huutamiseen ja nukahtaa uudelleen. Toivottavasti tuohon tulee muutos uuden istuimen myötä...

Hyvää Joulua!

2008-12-23T20:34:00.004+02:00

Tämä ei toivottavasti jää vielä ihan viimeiseksi merkinnäksi tältä vuodelta, mutta näin joulun alla pitänee toivottaa erittäin hyvää joulua kaikille.

Meillä koko perhe siirtyi viime lauantaina Kouvolaan Sannan vanhemmille joulun ensimmäisen osion viettoon ja joulupäivänä olisi tarkoitus sitten siirtyä Kuopioon viettämään toinen osio. Itse käyn ensi viikon ma-ke töissä Savonlinnassa Sannan jäädessä Kuopioon Paavon kanssa ja palaan sitten uutena vuotena takaisin Kuopioon. Kuopiosta jatkamme Lohtajalle, jossa viettänemme pari päivää iso-iso vanhempien luona. Sitten taas Kuopioon ja loppiaisena Savonlinnaan. Tuleepahan taas reissattua vähän... Itseäni ei näin harva matkustaminen haittaa, mutta Paavon on vähän alkanut oireilemaan kun joka päivä on käyty jossain uudessa paikassa. Lähinnä tämä siis näkyy ylipirteytenä ja illalla vaikeutena saada unta. Onneksi joulu on vain kerran vuodessa, niin ei lapsiraukalle jää traumoja tästä kerrasta.

Lauantaina pääsin aloittamaan talvikalastuskaudenkin appiukon kanssa pilkillä lähijärvellä. Hieman varoen jäälle piti mennä eikä kalaakaan oikein tullut, mutta onpahan kausi avattuna. Tälle vuodelle siis hankin itselleni pilkkivehkeet, etei tarvitse appiukon kamoilla onkia. Ainakin vielä tällä hetkellä luottamus on kova välineisiin, varsinkin yhden Savonlinnalaisen harrastuksekseen uistimian tekevän kaverin vääntämä morrin ja perhon yhdistelmä voi olla kova sana tällä kaudella. Jos jotakuta kiinnostaa, niin voin etsiä tuon tekijän yhteystiedot, ei kuulemma myy tekeleitään kuin markkinoilla ja suoraa puhelimella. Pilkkivälineisiin sain lisäyksen kun löysin Kuopiosta vanhan Moran kairan varaston perukoilta. Olin pikkupoikana (tai isä oli, en muista kummin) teroittanut kyseisen kairan sellaiseen kuntoon ettei se uponnut edes pakkaslumeen enää. Onneksi siihen kuitenkin sai ostettua irtoteriä, ja näytti tuo teräsjäähän aika hyvin purevan. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli, että kun aikoinaan pilkkiharrastusta aloittelin, niin olin ostanut suoraa viiden tuuman kairan, että ne isommat kalatkin saa rööristä ylös. Aika turhaan, sillä lopetin pilkkimisen viideksitoista vuodeksi koska emme pikkutyttöinä koskaan saaneet kalaa pilkkimällä...

Mutta nyt Paavo nukkumaan ja saunomaan ennen jouluaattoa. Onneksi ei ole tarvinnut stressata kaikkien lahjojen kanssa ja perhesopukin on säilynyt hyvin. Tästä tulee nyt toinen joulu, jota en vietä alkuperäisen perheeni kanssa. Onhan tämä kuitenkin ensimmäinen joulu ihan oman perheen kanssa.

Eli siis hyvää joulua ja erinomaista uutta vuotta kaikille kollektiivisesti!

Pikkujoulut

2008-12-11T20:14:00.003+02:00

Paavon tämän viikon kohokohtia ovat olleet ruokailut. Molempien vanhempien geenit sisältävät paljon ruokahalua, joten poika ahmii ruokaa sen mukaisesti. Aika moni asia menee hyvin jo alas, mutta erityistä herkkua on luumupuuro sekä mustikka-vadelmasose. Sen sijaan peruna ei saanut oikein hyvää vastaanottoa, Paavo oli kuulemma vääntänyt naaman väärinpäin ja selvällä kehon kielellä ilmaissut ettei kyseinen ruoka ollut mieleen. Mustikan kanssa opittiin myös uusi asia: pärisyttäminen. Tottakai mustikan kanssa, sillä se ei lähde millään ilveellä pois vaatteista kuivuttuaan. Olisihan se vähän liian helppoa ollutkin pärisytettyä banaania pestä vaatteista. Ruuan maistuminen aiheuttaakin sitten muita oireita: äskettäin odotimme kakkaa melkein viikon ja kun se alkoi tulemaan, tehtiin sitä kuin Iisakin kirkkoa. Pienen harkinnan jälkeen aloitimme sitten luumun syöttämisen minikompostille ja se kyllä tekikin välittömästi tehtävänsä. Nyt tulee, ja paljon...

***
Edit: Mamma kertoi että mustikka ei enää nykyään ole mikään ongelma. Sellaisiin tahroihin käytetään sappisappuaa, jolla kuulemma lähtee maalitkin seinistä. Melkoista tavaraa ja ei tainnut ihan joka kaupasta löytyä. Ilmeisen tehokasta kuitenkin jos sillä mustikka lähtee.
***

Toistan itseni taas sanomalla, että Paavon kehittymistä on erittäin mielenkiintoista seurata. Nykyään odottaa jo töistä kotiinpääsyä, jotta pääsisi näkemään miten pötkö on kasvanut ja onko päivän aikana opittu uusia temppuja. Paavo itkee nykyään harvoin, mutta toisaalta ilmaisee kyllä selkeästi jos on jostain eri mieltä meidän kanssamme. Valitettavasti ilmaisu ei tapahtu sanallisesti argumentoimalla, vaan korvaamalla sanojen määrää desibeleillä. Yleensä viestit menevät kuitenkin perille. Aina tosin ei ole mitään hajua mikä on pielessä, mutta sylissä on aina kiva olla. Jotenkin sykähdyttävää kun Pate nukkumaan mennessään katsoo aina molempia (kun nukutamme sitä välissämme) vuorotellen. Kun lamppu sammutetaan, kokeillaan vielä kädellä että isä ja äiti ovat molemmat paikalla ja sitten voikin nukahtaa rauhassa. Paavon unen turvaamiseksi on Sanna ajanut minut nukkumaan vierassänkyyn nyt parina yönä, kuorsaan kuulemma. Panettelua sanon minä, mutta huono on vastaankaan väittää vasta heränneelle vaimolle joka ei unen päästä saa kiinni.

Viime viikonloppuna oli vuorossa firman pikkujoulut Tallinnassa. Päätin, että tutustutan henkilökunnan teekkarikulttuurin saloihin bussimatkalla ja kokosin tarkoitusta varten kursiolevyn. Levyllä olivat tietenkin kaikki helmet aina 2.Maanantain "Ei tänään" kappaleesta Kauniaisten lapsikuoron laulamaan "Olen Omena" - hittikappaleeseen. Jälkimmäisestä nousi pieni ilmiö SPY:llä ja se on ollut yrityksen tämän viikon suosituin soittoääni kännykässä. Muutoinkin teekkarihuumori upposi kansaan hyvin ja minua jopa pyydettiin laulamaan teekkarilauluja useampaan otteeseen bussin mikrofoniin. Tämä oli taatusti ensimmäinen kerta kun minua pyydetään laulamaan, yleensä kehoitukset ovat täysin erimerkkisiä. Hieman ujona yritin kohteliaasti kieltäytyä julkisesta esiintymisestä, mutta ryhmän painostus oli valtava. Kappalevalinnat osuivat ilmeisen nappiin, sillä minun piti esittää lauluista referaatti toimitusjohtajalle laivalla, joka oli saapunut suoraa Helsinkiin missaten näin kulttuuripitoisen linja-automatkan. Perillä Tallinnassa kävin moikkaamassa virolaisen veljeskansan edustajaa Oivoa päivällä ja illalla siirryimme kootusti syömään Olde Hansa-ravintolaan. Jälleen kerran erinomainen valinta ruokapaikaksi. En ollut koskaan aikaisemmin syönyt raakaa lihaa tai karhua, mutta menuu sisälsi molemmat artikkelit. Myös tunnelma oli hyvä, loppuillasta ilmeisesti vähän turhankin hyvä sillä tarjoilijat kehoittivat useampaan otteeseen meitä olemaan hiljempaa... Muuta erikoisempaa illan aikana ei tapahtunut, meno oli kuin pikkujouluissa tuppaakin olemaan. Aamulla oli vielä muutama tunti aikaa tutustua Tallinnan kaupunkiin. Vaihtoehtomatkana tarjolla oli tutustuminen hotellihuoneiden WC-tiloihin ja virolaiseen kaakelinasettelutaiteeseen. Kun itse poistuin hotellin yökerhosta hotellihuoneelle, näin hississä samaa matkaa ylöspäin menevän vierassatamaorangin. Vierassatamaoranki on satamakaupungeissa, kuten Tallinnassa, astustava rujo otus, jonka tehtävänä on mm. käydä vaihtamassa yön aikana kaikki vierailijoiden setelit kolikoiksi. Lisäksi kyseisellä orangilla oli mukanaan iso säkki pahaa oloa jaettavaksi kerroksen huoneisiin. Tapana ei ole jakaa säkistä tasaisesti, mutta ilmeisesti koko säkki oli saatu menemään. Aika hiljaista miestä ja naista oli nimittäin paluumatkalle lähdössä aamulla...

Marraskuu

2008-11-29T13:50:00.003+02:00

Aika kertakaikkiaan lentää eteenpäin. Koko marraskuu meni alta että heilahti, viikot vain vilisevät ja vain viikonloput tuovat jotain jaksotusta tähän ajan juoksuun. Tähän on tietysti helppoja selityksiä; töissä on kiirettä pitänyt koko kuukauden, eikä Paavon ansiosta vapaa-aikaakaan tarvitse miettiä sen kummemmin. Aloin miettimään, etten ole Paavon syntymän jälkeen ehtinyt pelata yhtään tietokoneella, tuskin soittaa kitaraakaan tai muutenkaan isommin ihmettelemään että mitähän sitä seuraavana tekisi. Kaikki tämä johtuu tietysti priorisoinnista; mieluummin vietän aikaa pienen pojan kanssa, sillä valitettava fakta on, että se kasvaa päivä päivältä enemmän. Toki Sannaankin on sisäänrakennettuna ominaisuus, joka balanssoi ajankäyttöä kotitöihin ja Paavon hoitamiseen perheen sisäisistä resursseista. Ominaisuus myös muistuttaa äänimerkillä, jos jotain tiettyä resurssia käytetään enemmän kuin toista töiden tekemiseen...

Pate on tosiaan taas kasvanut, pötkö on jo 8kg painoinen ja siis tuplannut painonsa syntymästä viiden kuukauden aikana. Itse yritän välttää samaa, mutta pahalta näyttää... Vaimossani nimittäin yhdistyvät kaksi vaarallista asiaa, jotka eivät sinällään yksinään ole niinkään vaarallisia, mutta yhdistettynä kyllä. Tällä yhdistetyllä ominaisuudella on taipumus kasvattaa talouden massaa huomattavia määriä. Rouva on nimittäin paitsi perso herkuille, myös taitava tekemään niitä. Tästä syystä kaapissa on aina jotain hyvää syötävää tarjolla. Ja jos ei ole, niin kohta on... Kulinaristisessa mielessä tämä on erittäin hyvä asia, mutta painonhallinnallisessa ei. Mutta takaisin paavoon: kaveri löysi tässä kuukauden aikana toisenkin kätensä ja tarttuu nyt tavaroihin molemmilla käsillään. Kaikki niihin tarttunut viedään toki vieläkin suuhun, mutta esinettä saatetaan ensin ihmetellä hetki. Pate on myös alkanut protestoimaan asioita, jotka eivät hänen mielestään mene niinkuin pitäisi. Jos yritän laittaa paavoa sänkyyn illalla ennenkuin hän itse on sitä mieltä että nukkuminen maittaisi, alkaa armoton huuto. Sama kaava toistuu muissakin toimissa. Yleensä uhmaikä alkaa vasta paljon myöhemmin, joten asiaan on kaksi vaihtoehtoa: joko Paavo on hieman hankala luonne, tai sitten erittäin fiksu jo vauvana kun osaa olla jotain mieltä asioista. Veikkaan ja toivon tietysti jälkimmäistä...

Lähettäjä Paavo_4kk

Töiden suhteen asia on edennyt nyt sen verran, että aloitan vuoden vaihteessa SPY:llä kehityspäällikkönä. Sopimus on toistaiseksi voimassaoleva ja turvaa perheen taloutta näinä hankalina aikoina. En vieläkään usko että tulen Savonlinnassa eläkeikään asti asumaan, mutta näyttäisi että toistaiseksi kuitenkin. Pidemmän tähtäimen suunnitelmassa olisi vieläkin akseli Lpr-Kouvola-Kuopio, mutta aikataulusta ei mitään käsitystä. Työkiireen lisäksi myös työmatkailu on lisääntynyt entisestä huomattavasti. Käytännössä ennen joulua joka viikko pitää käydä jossain vähän kauempana (Suomessa kuitenkin), parhaina kahdesti. Mutta sellaista se on, kyllä se rauhoittuu taas vuodenvaihteen jälkeen.

Tässäpä näitä kuulumisia taas pitkästä aikaa. Seuraavana pitäisi alkaa valmistautua jouluun. Markkinatalous tekee sen kyllä tehokkaasti omasta puolestanikin, sen verran mainoksia on luukusta sisään tärähdellyt. Myös hukkaputki muistuttaa kyseisestä juhlasta jokaisella mainoskatkolla. No, onneksi joulusta ei mahdotonta stressiä tarvitse ottaa, kunhan vain keksi mitä kellekin ostaa lahjaksi...

Helikopteri

2008-11-09T19:32:00.002+02:00

Ennenkuin kukaan lappeen Rantalainen tätä ehtii lukea, niin tarkennan että kyse ei ole siitä lappeen Rantalaisesta helikopterista, vaan viittaan otsikolla jälleen kerran Paavoon. Paavon tämän viikon kehittymisaskel nimittäin oli sen keksiminen, että kädet alkavatkin jo olkapäistä kyynärpäiden sijaan. Tämä tarkoittaa sitä, että jo ennestään runsas käsien vatkaaminen muuttui kertaluokkaa näyttävämmäksi kun liike lähtee yhtä niveltä ylempää. Kun Pate oikein innostuu, niin näyttää että poika yrittäisi lähteä lentoon lattialta. Koska lentokoneet eivät liiemmin räpyttele siipiään, muistuttaa painovoimaa uhmaama prosessi helikopterin lentoonlähtöä. Tietysti Paavo sai samalla vahvistusta lempinimelleen "kärpänen", sillä lamput kiinnostavat tosi paljon, lentoon pitäisi lähteä räpyttelemällä ja paavolla on tapana imeskellä käsiään aika paljon, jolloin ne ovat usein niin tahmeat että jos Paavo kävelisi, niin hän myös kiipeilisi pitkin seiniä.

Viimeisen kuukauden kuluessa olemme myös huomanneet, että Paavo tykkää mielellään kuunnella musiikkia. Idolsin alkaessa poika istuu mieluiten sylissä polvella ja seuraa kappaleita. Aina kun kappale alkaa, niin paavo hiljenee täysin ja katsoo intensiivisesti koko esityksen. Osittain Idolsin myöhäisestä esitysajasta johtuen alkaa yleensä kappaleen jälkeen protestointi ja pieni valittaminen musiikin loputtua, mutta seuraavan kappaleen alku vetää aina pojan uudestaan hiljaiseksi. Sävelkorvasta en sano vielä mitään, sillä Paavo tykkää myös kuunnella minun ja Sannan laulamista... Viimeksi kun Paavolla oli kunnon itkukohtaus Sannan ollessa teatterissa äitinsä kanssa, tokeni pötkylän itkeminen kun stereoista laittoi tulemaan Dream Theaterin Falling Into Infinity levyn soimaan (jota sitten seuraava puolitoista tuntia kuunneltiin). Aliarvostettu DT:n levy, muuten, itse tykkään aika paljon vähän erilaisena levynä. Juuri nytkin melkein viikon kakka on Paavolta tulematta tai se vähän meinaa kiukuttaa, mutta Idolsin musiikki jaksaa aina kuitenkin kappaleen verran kiinnostaa.

Tänään vietän myös ensimmäistä isänpäivääni, joten tavallaan merkkipäivä tämäkin taas. Toisaalta, tänään on viimeisen isyysvapaan viimeinen päivä, joten ehkä tässä ei nyt passaa ihan villiksi alkaa. Päivä meni kyllä täysin hyväntekeväisyyteen, sillä olin viime yönä töissä ja yöunet jäivät aika vähäiselle luonnon oman herätyskellon, Paavon, päätettyä että perhe nousee kahdeksalta ylös. Vaikka olenkin pokehommia vähentänyt, soitti kaveri eilen aamulla että pääsisinkö illaksi Savonlinnan Poltteeseen töihin. Pitihän sitä kaveria auttaa, ja tästä teinien suosimasta ravitsemusliikkeestä itseni sitten illalla löysin. Yö oli sinällään aika rauhallinen asiakassegmentin iästä huolimatta. Lisäksi väkeä oli sen verran paljon, että aika kului nopeasti.

Isyysloma

2008-11-03T15:13:00.002+02:00

Kun kuukausi takaperin toimisto tyhjeni ihmisistä ja jäin itse viettämään harmaata syyslomaa pieneen kuutiooni, voin myöntää että hieman kävi kateeksi lomallisia. Ehkä itsekin olisi mieluummin istunut koko viikon veneessä ja kalastanut tai haravoinut takapihalta lehtiä pois. Ei sillä että olisi takapihaa tai venettäkään, mutta ajatus sinällään olisi ollut houkutteleva. Perjantaina sain vähän helpotusta tuohon kateellisuuteeni jäädessäni isyysloman viimeiselle viikolle täksi viikoksi. Tai ei tätä kyllä lomaksi voi sanoa: mamma keskittyy dipan kirjoittamiseen ja minä hoidan sitten kokopäiväisesti Paavoa. Mikä on sinällään mukavaa puuhaa, mutta ei lomasta käy mitenkään. On kyllä mahtavaa seurailla päivä pojan touhuja kun melkein joka päivä oppii jotain uutta (minä ja poika). Välillä on vieläkin omaa aikaa ikävä, mutta toisaalta ehtii sitä sohvalla makaamaan myöhemminkin.

Paavolle tämän viikon juttu oli porkkanan vaihtuminen banaaniin kiinteässä ruuassa. Paremmin näyttää maistuvan banaani, johtuneeko siitä, että on makeampi eines. Seuraavana on vissiin sitten perunan vuoro, mutta se taitaa mennä ensi viikkoon. Nyt poika pyörii selältään mahalleen aina kun vain mahdollista. Viimeyönä heräsi ja alkoi yrittää kääntymistä välittömästi. Mikä oli aika hauska prosessi, koska eihän pinnasängyssä mahtunut kääntymään ja matka loppui aina 90 asteen jälkeen kuuluvaan *kops* ääneen kun pää osui sängynlaitaan. Mutta ihmeen sinnikkäästi Paavo jaksoi päätään seinään hakata ja kääntymistä yrittää. Mahalleen kun päästään niin eteenpäin tekisi kovasti pienen mieli. Viisas poika kuitenkin (tietysti kun isäänsä tulee) yrittää poistaa kitkaa alustan ja massan välistä kuolaamalla ankarasti ennen eteenpäin pyrkimistä. Tähän mennessä tosin tuloksetta...

Isin tämän viikon juttu oli vaihtaa autoon talvirenkaat. Edellistalven tapaan alla on nyt Nokian kitkat. Ainakin viime talvi meni oikein hyvin, ei ollut mitään ongelmaa. Lumellahan kitkat toimivat yhtä hyvin kuin nastat. Jäällä eivät, ja yksi syy ongelmattomuuteen oli se, että auton pystyi jättämään kotiin niillä pahimmilla keleillä kun ulkona ei meinannut jalankaan pysyä pystyssä. Sopivasti lauantaina vielä eräs kuudes luokka keräsi rahaa vaihtamalla ihmisten autoihin renkaita ja heidän palveluitaa käytin itsekin hyväksi. Lapset toki eivät itse niitä vaihtaneet, vaan ruotuun oli värvätty isit vääntämään muttereita.

Lisäksi tänään tuli valtiolta jälleen kerran kirje. Tällä kertaa käsky saapua kertausharjoituksiin ensi talvena, viikon verran Haminassa. Muutoin ihan kiva, mutta toukokuussa on tiedossa toinen viikon setti. Alkaa olla vähän turhan usein noita kertauksia...

Ruokaa, ruokaa

2008-10-26T18:50:00.004+02:00

Tänään Paavo astui askeleen lähemmäksi ykkösluokan lihansyöjäksi tulemista. Ennen tulemistaan normaaliksi ihmis-biokompostiksi, aloitti termiitti ruokaan tutustumisen äidinmaitoon sotketulla porkkanasoseella. Vaikkei porkkanasose kuulostakaan ensi kesän grillihitiltä, on se kuitenkin lähempänä pihviä kuin tähän mennessä nautittu nestemmäinen ravinneliuos jota äitinsä tuottaa yötä päivää. Jännityksellä jäämme odottamaan pienen ruuansulatuksen terveisiä kasvisruuasta. Pahimmillaan ensi yö menee huutaessa ja kiukutellessa kun suolisto yrittää vierasta tavaraa prosessoida. Tosin, jos ihan tarkkoja ollaan, niin Sanna yritti syöttää Paavolle mustikoita jo aiemmin tällä viikolla, mutta suurin osa kuulemma päätyi rinnuksille. Nyt ainakin porkkanasotkusta häivisi leijonaosa pienen ihmisen sisälle. Porkkanasta on hyvä lähteä liikenteeseen, jo kirjojenkin mukaan. Ja pitäähän perinteitä kunnioittaa; minulle kuulemma syötettiin niin paljon porkkanaa, että ihon väri alkoi kääntyä normaalista lähemmäs #FFA500:sta. Ensi viikolla vuorossa on peruna ja ehkä avokado. Kaikki riippuu siitä, miten ilta ja yö menevät porkkanaa prosessoidessa...

Itse löysin tällä viikolla huuto.net-nimisen verkkohuutokaupan, joka on varmaankin Suomen suurin sellainen. Tähän mennessä en ole oikein uskonut tarjontaan, joskin mamma on sieltä huutanut Paavolle jo pari paalia vaatteita. Kuitenkin pilkkitarvikkeita näyttää ainakin tähän vuoden aikaan saavan helposti ja halvalla. Muita huutajia ei käytännössä ole, mutta tarjontaa kyllä senkin puolesta kun ihmiset yrittävät myydä tavarat pois uusien alta ennen pilkkikauden alkua. Suurin osa kamppeesta on kyllä uutta, mikä pistää ihmettelemään välillä sen alkuperää... Mutta tavara on halpaa ja valinnanvaraa riittää. Kuopion reissulla investoin Rapalan pilkkihaalariinkin, jonka armas anoppi lupasi synttärilahjaksi kustantaa. Ei ollut ihan ilmainen, mutta myyjä ei halvempaa suostunut myymään. Ja kalliimpiakin olisi kyllä löytynyt, hyvien haalarien huokeimmasta päästä taisi olla. Ostopaikkana oli Kuopiossa kauppa nimeltä Maken Pyydys, joka on ollut pystyssä ja samoissa tiloissa niin pitkän kun minä muistan, eikä isänikään muuta muistanut. Melkein joka kerta kuopion reissulla siellä tulee käytyä. Tavara ei ole halpaa, mutta ei ole tarkoituskaan, sillä erikoiskaupan pitääkin myydä laatua. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, jota pitää sympaattinen vanha pariskunta.

Niinjoo naapureille kateeksi: pääsimme viimein kiinni tietoyhteiskuntaan enemmän hyvällä netillä väliaikaisesti. Lappeen Rannassa kun tottui 100/100Mbps yhteyteen, niin muut ovat tuntuneet lähinnä korvikkeilta. Nyt sain väliaikaisesti testiin 30Mbps kaapelimodeemin töistä, jolla bitti vähän paremmin kulkee. Kannattaa siis olla puhelinyhtiöllä töissä...

keittiön hengetär

2008-10-20T19:45:00.003+02:00

1475 Olavinlinnan rakennustyöt alkavat Savonlinnassa
1598 Nuijasota sekä talonpoikien kapina päättyvät
1680 -luvulla: laajamittaiset noitavainot Ruotsin valtakunnassa
1721 Suuri pohjan sota päättyy
1809 Loppui Suomessa Ruotsin vallan aika
1917 Suomi itsenäistyy
1918 Torpparikysymyksen ratkaisu vuokra-alueiden lunastamista koskevalla lailla.
1940 Talvisota päättyy
1956 yleislakko alkoi 1. maaliskuuta ja loppui 20. maaliskuuta.
1995 Suomi liittyi vuoden alusta Euroopan unionin jäseneksi
2008 Vuoden loppupuolella päättyi keittiökäsitöiden aikakausi Karhulan perheessä

Moni muistaa varmasti Neuvostoliiton hajoamisen ja Berliinin muurin murtumisen. Todennäköistä on, että moni muistaa päivän kun täytti 18 ja erittäin todennäköistä on, että jokainen muistaa ensimmäisen lapsensa syntymän. Nyt tähän listaan voidaan lisätä kahdeksan vuotta kestäneen ikeen poistuminen elämästä ja hyvinvoinnin lisääntyminen koko perheen osalta. Viimeinkin hankimme jotakin, josta olen unelmoinut siitä asti kun muutin pois kotoa kaukaiseen lappeen Rantaan opiskelemaan. En nyt puhu kodin hoitajasta tai piiasta, joku roti nyt sentään... Päivämäärällä 20.10.2008, samana päivänä kun Paavo täytti neljä kuukautta, hankittiin meille astianpesukone. Poissa ovat hikiset illat tiskivuoren ääressä ja unettomat yöt miettien hellalle jätettyä likaista paistinpannua. Järkähtämätön suunnitema materialisoitui tänään Mielen ja UPOn kautta Boschin SMU50E12SK keittiöapulaiseen (Mustasta pörssistä sai bonusta ja neljän vuoden täyden takuun kaupanpäälle, muutoin olisi ostettu Miele...). Sanna on hymyillyt koko päivän ja Paavo on koittanut lausua Mikael Agricolaa maatessaan mahallaan television edessä. Niin mahtava on astianpesukoneen voima.

Huomenna pitää soittaa isännöintifirman ukot asentamaan se, itse ei kuulemma saa asentaa...

Kääntyminen

2008-10-13T18:27:00.005+02:00

Tämänkertaisessa otsikossa ei ole kyse minkäänlaisesta henkisestä suunnan muuttamisesta, eikä myöskään Annikinkadun asunnon valtakielen muuttamisesta sen kummemmin länsirannikon kuin itänaapurinkaan murteeseen. Tänään paavon kehityksessä kohti juoksevaa ja kalastavaa miestä otti selkeän askeleen eteenpäin. Pitkällisen äheltämisen ja äänekkään kannustamisen jälkeen pötikkä kääntyi auttamatta selältään mahalleen. Raavaalle miehelle tämä ei ole konsti eikä mikään, mutta pienelle vauvalle se on askel kohti kävelemistä ja tuoreahkolle isälle askel kohti tietokoneen lukitsemista kaappiin, DVD-soittimen kelkan hajoamista ja Warfedalejen kalvojen täyttymistä pikkuruisista sormenjäljistä. Valitettavasti tästä ei ole dokumentaationa elävää kuvaa, koska kääntyminen jäi lisäkannustuksista huolimatta ainutkertaiseksi tälle illalle. Ruumiillinen ponnistaminen nosti nimittäin vähän kiukkua pintaan ja kaikkihan tietävät ettei huippusuorituksiin kiukkuisena pysty. Niinpä ruumiillisen työn sankari siirrettiin mölisemään valittavasti äiteen syliin.

Viime viikonloppuna oli kolmen kertaussetin viimeinen viikonloppu. Tosin oma sodanajan sijoitukseni vaihtui harjoituksen jälkeen asteikossa ylöspäin ja koulutuksesta vastaava majuri ehdotteli että kahden viikon päästä olisi vielä yhtenä viikonloppuna mahdollisuus pukea maastokuviota päälle ja nauttia valtion hellävaraisesta ylläpidosta sekä maukkaasta ruuasta. Päätin kuitenkin kohteliaasti kieltäytyä tästä yllätyksestä, keväällä on kuitenkin tiedossa viikon harjoitus sekä mahdollisesti pari viikonlopunkin settiä. Mutta mielenkiintoinen viikonloppu jälleen oli, voisi sitä aikaa huonomminkin viettää... Muutoin työrintamalla olisi tällä viikolla tarkoitus lyödä nimeä alle paperiin, jossa sidotaan herra Karhulaa tiukemmin itäsuomalaisen puhelinyhtiön rakenteeseen. Yksityiskohdista vaiettakoon suuremmalle yleisölle vielä toistaiseksi, mutta toistaiseksi voimassaolevasta sopimuksesta on todennäköisesti kyse. Mutta aika näkee, kenkä lentää. En usko että urani Savonlinnassa kestää eläkeikään asti, mutta ilmeisesti osoite säilyy samana toistaiseksi...

Kommunikaatio

2008-09-25T20:05:00.007+02:00

Viitatessani otsikossa mainittuun konseptiin en suinkaan tarkoita mamman ja itseni välillä tapahtuvaa sanavaihtoa, joka joskus välittää informaatiota ja joskus ei. Vika ei ole siinä, ettei rouva tarjoilisi tietoa, vaan syynä informaation välittymättömyydelle olen kyllä aika usein itse. On olemassa myös sanatonta kommunikaatiosta, jossa varsinkin naiset ovat yleensä erinomaisia. Sanaton kommunikaatio voi olla tahatonta, jolloin tarkoitetaan kehon kieltä, tai sitten tahallista, jolloin yleensä viitataan puhumattomuuteen, usein mököttämiseen. Parisuhteessa on olemassa myös käsitteitä "kommunikaation puutos", "kommunikoimattomuus", "vääränlainen kommunikaatio" sekä "vääränsuuntainen kommunikaatio". Näitä en nyt käsittele tässä en kummemmin, sillä niistä saisi kyllä kirjoittaa Internetin täyteen eikä aihe olisi siltikään loppuun asti käsiteltynä.

Kommunikaatiolla tässä tapauksessa tarkoitan Paavon ensimmäisiä tarkoituksellisia kommunikointiyrityksiä. Tähän mennessä tarkoituksenmukainen kommunikointi on ollut hyvinkin yksisuuntaista ja turhaa kuin kiven opettaminen uimaan. "Paavo, älä pissaa äidin päälle", "Paavo, nukutaan vielä hetki" ja "Paavo, nyt ei tarvitse itkeä" ovat olleet yksisuuntaisen kommunikaation varmastikin yleisimmät lauseet. Viime sunnuntaina Paavo huomasi että voi tuottaa myös itse ääntä ja alkoi mölisemään (tai niinkuin äitini asian ilmaisi: "tyhmä, se puhuu sinulle, etkö ymmärrä mitä se sanoo"). Jokeltaminen lienee kansankielisempi ilmaisu, mutta on erittäin mielenkiintoista seurata kun käyttävä ääniskaala kasvaa joka päivä. Kommunikointiin on tullut jopa tarkoituksenmukaisuutta, sillä kun ennen nälkä aiheutti välittömän huudon, aloittaa Paavo mahan tyhjyyden indikoimisen ensin päästelemällä valittavia ääniä, sitten muutamalla itkutyyppisellä huudahduksella ja vasta sitten puhkeamalla täyteen itkuun. Sama tapahtuu myös muista epäkohdista ilmoitettaessa ja toki myös innostumisen tuotteena. Koitan laittaa tänne pätkän äänittämääni jokellusta, jos vain muistan... Ääneen nauraminen on tietenkin jokaisen päivän kohokohta, sen verran eksoottisen kuuloisesta prosessista on kyse. Ja aina se saa yhtä hyvälle mielelle.

Paavosta on myös uusia kuvia picasaweb.google.com/tuomas.karhula osoitteessa.

Muutoin isänä olemisesta alkaa nauttimaan viikko viikolta enemmän. Pikkuhiljaa sen alkaa tajuamaan, ettei paluuta entisenlaiseen elämään ole tiedossa vielä kahteenkymmeneen vuoteen ja mitä pikemmin sen tajuaa, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Pikkuhiljaa myös yhteiselämä mamman kanssa alkaa asettumaan uusiin uomiinsa. Avaimena tähän sopeutumiseen on sen ymmärtäminen, että kotitöitä pitää tehdä jatkuvasti, pyytämättä ja entistä suuremmalla tehokkuudella... Myös moni muu asia pitää suorittaa entistä parisuhdekeskeisemmin ja lisähaasteena on juurikin se, että se pitäisi tajuta tehdä itse. Parisuhdekeskeistä toimintaa ei esimerkiksi ole viikonloppujen käyttäminen äijäporukalla korpea koluten, kuten ei myöskään kalastaminen aina kun rouvan silmä välttää. Mutta edelliset kuuluvat siihen muutokseen entiseen verrattuna, joten näiden asioiden pitäisi olla kaikille muutenkin itsestään selvää...

Kohta kolme kuuta

2008-09-18T18:18:00.003+02:00

Jälkeläinen saavuttaa kohta kolmen kuukauden rajapyykin. Kirjojen mukaan tämä on eräänlainen haamuraja, jonka jälkeen lapsi ei itke, aloittaa jalkapallon, ratkoo kolmannen asteen logaritmisia yhtälöitä ja alkaa tuoda rahaa kotiinpäin. Käytännössä tämä tarkoittanee lähinnä sitä, että Paavo tarttuu kohta kiinni tarkoituksella parrasta, vähentää itkua ja alkaa kuluttaa rahaa entistä enemmän kun kiinteäkin ruoka alkaa maistumaan. Sinällään edellisen kirjoittamisen jälkeen ei ole isoja tapahtunut, pientä kehitystä kuitenkin jatkuvasti. Painoa pötkö toki on taas kerännyt enemmän ja onpa itkeminenkin itseasiassa vähän vähentynyt. Myös itsekseen alkaa veitikka viihtyä, mikäs sen parempaa.

Isä kävi viikonloppuna taas harrastamassa omaa kivaa ja vuorossa oli viikonloppu syysjotoksen merkeissä. Tämä taas tarkoitti paperilla 60km siirtymistä pe-su välisenä aikana, vähän unta, Norjan kokoisia rakkuloita jalassa ja itsensä työntämistä rajoille. Yllättävää kyllä, mutta lihaksisto sinällään kesti rinkan kanssa metsässä etenemisen, mutta jalkapohjat eivät. Eccon nahkakenkiin ja siisteihin sisätiloihin tottuneet jalat kapinoivat perjantai-illasta saakka ahtaita olojaan, raakaa maastoa sekä vaelluskenkien joustamattomia pohjia. Sunnuntaihin mennessä piti siirtyä syömään panadolia että matkaa sai jatkettua ja ehdottomana huippuna oli viimeisen rastin pikataiva: 1,5km juoksua radan vartta pitkin. Kyseessä olivat ehkä elämäni pisimmät puolitoista kilometriä ja jalat sanoivat jälkeenpäin ihan samaa. Viimeinen puoli kilometriä autoille piti kävellä samalla tavalla kuin mitä kärpänen kävelisi kuuman hellan päässä: tavoitteena olla koskemattamatta tannerta lainkaan. Viheliäisen kivuliasta ja taas lupasin itselleni etten koskaan enää lähtisi moisiin setteihin mukaan. Tiistaihin mennessä olin jo kuitenkin unohtanut tämän ja suunnittelin uusien vaelluskenkien hankintaa seuraavaa kertaa varten...

Lauantaina on aikaisemmin mainitsemani kertausharjoitussuman toinen kerta, eli ammuntaa Mikkelissä. Ohjelmaan oli merkitty kaikki rynnäkkökivääriammunnat mitä PV tarjoaa, joten ainakin ruutia pääsee polttamaan tosissaan. Edellisen kerran setti maastoautoilua oli ainakin hyvä rasti, joten eiköhän tuokin ajanvietteestä mene...

Kehitys kehittyy

2008-09-02T14:22:00.003+02:00

Koko ajan olemme lähempänä tilannetta, jossa vauva aloittaa kunnollisen vuorovaikutuksen vanhempiensa, siis meidän, kanssa. Viime viikolla tiistaina aamulla Paavo nimittäin tarttui minua ensimmäisen kerran parrasta kiinni tarkoituksella. Mamman mukaan hän on myös nyt aloittanut juttelun muumeille telkkarissa, sekä mobilesta roikkuville nalleille sängyssä ollessaan. Tämä tosin tarkoittaa myös sitä, että itkulle on tullut yksi syy lisää: tylsyys. Jos Paavon kanssa ei leiki riittävästi, irtoaa siitä yleensä itku. Tai sitten on leikitty liikaa ja taas itketään... ota siitä nyt sitten selvää. Mutta itkeminen yleensäkin on vähentynyt ja Paavo alkaa viihtymään myös yksin (valvottuna nyt tietysti kuitenkin) tutkiskellen omia käsiään tai yrittäen tarttua edessä oleviin esineisiin. Vauvan kanssa voi myös leikkiä jatkuvasti enemmän ja enemmän ja hymy irtoaa aina vain herkemmin.

Eilen kävimme myös viimeistä kertaa vyöhyketerapiassa. Vyöhyketerapia on kyllä tehonnut hyvin ja ainakin meille siitä oli selkeää apua. Viimeistä edellisen kerran jälkeen Paavon iltaitkut loppuivat kuin seinään ja jo se seikka paransi myös meidän elämämme laatua. Vauva on iloinen, nukkuu paremmin, aurinko paistaa ja mammakaan ei mökötä iltaisin itkun jälkeen. Jos joku vauvallinen pohtii vyöhyketerapiaan menoa, voin nyt siis sitäkin taas suositella. Viiden käynnin setti täällä Savonlinnassa hoitola Uusikuussa maksoi 5x30 euroa, mikä ei minusta ole mikään aivan järjetön riistohinta, vaan aivan normaali tuntiveloitus. En usko että halvemmallakaan saa mistään. Toisin siis kuin auton korjaaminen... tänään menivät raidetangon päät uusiksi ja renkaat samalla suunnattiin uudelleen, koko lystille hintaa tuli rapiat 200 euroa ja en usko sen parantavan elämänlaatua läheskään yhtä paljoa kuin vyöhyketerapian. Muttamutta... vyöhyketerapiahan on enemmän tunnettu vaihtoehtoisena hoitomuotona, joiksi käsitetään myös energiahoidot, kiviterapiat yms. normaalin lääketieteen hyväksymättömät keinot. Savonlinnassa vyöhyketerapiaa suositellaan kuitenkin myös neuvoloissa ja rouva kertoi että sitä kehuttiin myös keskustelupalstoilla. Ja nyt on myös omakohtaista kokemusta.

Viime viikonloppuna oli isin vuoro harrastaa omaa aikaa ja vuorossa oli kertausharjoitusta lappeen Rannassa. Viikonloppu sisälti ampumista ja maastureilla (ei Uaz, vaan Defender) mönkimistä. Lisäksi valtion puolesta oli molemmille öille uudet lakanat tarjolla ja viimeisenä yönä jopa kahden hengen huoneita, joten meno oli kuin kalliimmassa maksullisessa seikkailuviikonlopputapahtumassa. En tosin usko, että niissäkään syötäisiin ihan yhtä paljon kuin mitä kerratessa...

Vyöhyketerapiaa ja valtion palvelusta

2008-08-19T20:29:00.002+03:00

Lapsen kanssa eläminen on siitä antoisaa aikaa, että aina on melkein jotain kirjoittamista. Tosin ei ole sitten aikaa kirjoittaa niitä kirjoittamisia ylös. Nyt kuitenkin hukkaputken näyttäessä Simpsoneita ajoi rouva minut makuuhuoneesta pois jotta saisi Paavon iltaitkun loppumaan ja nuorison nukahtamaan. Niinpä tässä nyt on hetki aikaa muutama rivi kirjoittaa.

Tämä päivä oli itseasiassa varsin tapahtumarikas sisältäen enemmän äsköniä kuin normaali viikonloppu tai juhannusaatonaatto. Paitsi että Paavolla oli aamuyöllä nenä niin tukossa että sitä avattiin tunnin verran, onnistui paavo tänään kääntymään ensimmäisen kerran mahaltaan selälleen. Mamma tosin veikkasi kääntymistä enemmän vahingoksi, sillä poika säikähti sitä itsekin niin paljon että puhkesi itkuun. Pitkän yrittämisen jälkeen onnistuin kuitenkin toistamaan toimenpiteen uudelleen illalla kahdesti. Mistään spartalaisen ankarasta ruumiillisesta suorituksesta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä vauva taisi kääntyä selälleen puhtaasti sen takia että nosti pään muuta vartaloa huomattavasti korkeammalle. Koska pää käsittää tällä hetkellä ison osan ruumiin massasta, siirsi se painopisteen tukialueen (pienet kädet) ulkopuolelle ja sitten mentiin. Mutta ehkä kohta kääntyminen tapahtuu myös tarkoituksella. Iltapäivällä ennen kääntymisharjoituksia kävimme ensimmäisen kerran vyöhyketerapiassa hakemassa hoitoa siihen, miksi mamma ajoi minut makuuhuoneesta olohuoneen sohvalle katsomaan simpsoneita. Paavolla on nimittäin vähän paha tapa ollut viimepäivinä huutaa illalla yksi tunti melkein suoraa huutoa alkaen täysin yhtäkkiä. No, viikon sisällä pitäisi nähdä että onko vyöhyketerapiasta apua.

Lisäksi huomenna Paavo täyttää tasan kaksi kalenterikuukautta. Edellinen kahden kuukauden rajapyykki oli laskennallisten kuukausien kaksi neljän viikon settiä. Tänään myös kuulin ensimmäistä kertaa, otsikkoon viitaten, kun reserviläinen saa kolme kertausharjoituskutsua yhtäaikaa. Lisäksi se vielä sattui aika pahasti omaan nilkkaan, sillä kutsut kolahtivat omaan osoitteeseen. Kyse ei onneksi ole kuin kahdesta viikonlopusta ja yhdestä ampumapäivästä. Lisäksi harjoitukset ovat vapaaehtoisia, mutta sain jo anottua hallitukselta luvan niille lähtemiseen. Eihän siinä, harrastuksestahan tuo jo käy ihan hyvin...

Seitsemän viikkoa

2008-08-11T18:22:00.002+03:00

Paavo saavutti viime perjantaina kunnoitettavan seitsemän viikon iän. Ensi perjantaina on vuorossa niinkin iso rajapyykki, kuin kaksi kuukautta. Itse kuitenkin odotan iän tuplaantumista, kolmen kuukauden ikää, jolloin kuulemani mukaan vauvan sisäisen kellon pitäisi alkaa kehittyä kunnolla ja käsien koordinaatio kasvaa sille tasolle että pääsemme pelaamaan pesäpalloa pihalle. Viime sunnuntaina tapahtui Paavon kannalta suuri asia, sillä lonkkaluksaatiovaljaat saatiin viimein ottaa pois päältä. Ilme kirkastui selvästi ja melkein nukkumaanmeneminenkin jäi välistä kun jalkoja oli niin kiva heilutella pitkästä aikaa. Tähän kun lisää tiedon, että aloitimme tänään kestovaippojen kokeilukäytön, niin johan sitä pienen ihmisen elämään onkin viikonlopun aikana mahtunut paljon asioita.

Muutoin elämä alkaa edelleen asettua enemmän uomiinsa ja vanhemmuudesta nauttia enemmän ja enemmän. Tuhiseva nytti sylissä kun istuu tunnin sohvalla on se päivän kohokohtia hampaattoman hymyn rinnalla.

Isällä ja äitillä ohjelmassa oli viikonloppuna Reposten häät. Hienot juhlat ja järjestettiin hienossa paikassa. Pääsimme itseasiassa edustamaan taas koko perheellä, ja nämä olivatkin jo toiset häät koko porukalle. Minun tehtävänäni häissä oli pitää puhe naiselle ja muiden keskittyä edustamiseen. Kuten viimeksikin, pääsimme olemaan paikalla kahviin asti, jonka jälkeen Paavo vihelti pelin poikki ja totesi suureen äänen että on aika lähteä pois. Mutta parempi kahviinkin asti kuin että heti vihkimisen jälkeen olisi naamaa käännetty väärinpäin. Sunnuntaina kävin viettämässä sitten kalastuslomaa anoppilassa. Tarkoituksena oli aamulla kävellä metsälammelle kalaan, mutta reissu meinasi muuttua pelkäksi kävelyretkeksi: Heti kättelyssä jätin auton tielle, jota ei karttaan ollut merkitty ja aloin riitelemään kompassin kanssa ilmansuunnista. Tästä johtuen tiemme erosivat tiheässä pensaikossa ja sain etsiä lampea yksin kartan kanssa. Kompassin hävittyä meinasi usko omiin taitoihin loppua, mutta lampi kuitenkin löytyi tunti myöhemmin. Jälkeenpäin huomasin kyllä virheeni tien kanssa, on se kumma ettei maasto pysy 20 vuotta samana kuin mitä karttaan oli merkitty, vaan joku ruoja oli keksinyt rakentaa teitä lisää. Uusi kartta ja kompassi ovat tämän vuoden suosikkilahjoja appiukolle jonka välineillä liikuin. Kalastus itsessään antoi odottaa paljon, sillä ensimmäisellä heitolla koukkuun narahti kiloinen hauki. Kädet täristen lähdin kiertämään rantaa samalla kun mietin miten saisin tulevan kalansaaliin metsän keskeltä autolle. Kuten tavallista, todellisuus iski taas päin naamaa eikä muovipussia tarvittu laisinkaan. Koko päivänä ei nimittäin kalaa tullut yhtään enempää...

Kuvia viikonlopusta taas picasassa hetikohta tänään, huomenna tai ylihuomenna...

Mutta sellaista tällä kertaa... pitää keksiä jotain kivaa ensi kerraksi.

Kuusi ja puoli viikkoa

2008-08-03T14:48:00.004+03:00

Nyt kun sekä mamma että Paavo ovat nukkumassa, on aikaa kirjoittaa muutama rivi tännekin. Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa ovat menneet kesäloman parissa, tarkemmin ottaen Valkealassa ja Kuopiossa. Valkealassa aiheena oli kalastaminen, josta suurimpana saaliina oli rapiat kolmekiloinen hauki. Kalaa ei suinkaan tullut niin että sillä olisi tuhatpäistä kansanjoukkoa ruokkinut, mutta eipä se pääasia yleensä olekaan. Mikäpä sitä on auringonpaisteessa veneessä istuskellessa vaikkei kala söisikään. Hyvin tervetullut kesäloma kyllä oli, lomapäiviä kun ei ollut kertynyt kymmentä enempää, ei niitä voinut keväälläkään yhtään pitää. Nyt voi sitten uusin voimin lähteä työpaikalle potkimaan projekteja eteenpäin ja hiomaan yksityiskohtia uusin silmin. Sen verran varaslähtöä otin että laitoin jo tämän viikon alussa pari hate-mailia pahimmille projektijarruille että maanantaina pääsee sitten heti vauhtiin.

Yksi loman kohokohdista oli ehdottomasti Reposen Antin polttarit, joita vietimme akselilla Lahti-Kouvola-Luumäki. Itse polttarit olivat hyvin perinteiset, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti, joskin hyvin onnistuneet sellaiset. Allaolevista kuvista saa jotain osviittaa mitä meno piti sisällään... Erikoisuutena käytössämme oli alkumatkasta asuntoautoksi rekisteröity bussi, johon oli sisälle asennettu baaripöytää, sohvaa ja takapenkki-loungea. Vielä erikoisemmaksi bussin käytön teki se, että se sanoi sopimuksen irti Kuusankosken karting-paikan pihalle. Vielä kartingin jälkeen näytti siltä, että moottori vuoti jäähdytinnestettä ja että korjaukseen riittäisi iso pullo eviania, mutta valitettavasti yli kaksi miljoonaa ajettu kone oli toista mieltä. Vastalauseeksi käynnistykselle päätti mylly oksentaa pihalle öljyn ja veden sekoitusta. Lähes kaikki tietävät että öljy on yksi tärkeitä komponentteja linja-autoissa ja asvaltti auton alla on sille väärä paikka. Enemmän autoihin perehtyneet tietävät lisäksi sen, että vesi ei suinkaan kuulu samaan paikkaan öljyn kanssa ja jos niitä pukkaa samasta rööristä toisiinsa sekoittuneina, tietää se matkan katkeamista tai vähintään pitkää viivästystä. Jälkimmäiseen tulokseen myös lastillinen nörttejä tuli tuona kuumana iltapäivänä ja vastapäiseltä nesteeltä vuokrattiin alle minibussi. Matka siis jatkui ilman bussia ja bussikuskikin päätti, ettei aja seuraavaan vuorokauteen mitään moottorilla kulkevaa ja aloitti kehon nesteyttämisen välittömästi liittyen remmiin mukaan. Itse ilta päättyi myöhemmin kartingin, karaoken, hölmöilyn, nolausjuttujen ja vanhojen akkojen järveen lemppaamisen jälkeen Kosiksen mökille. Perinteistä, eikö?

Reposen polttarit

Polttareista seuraavana viikonloppuna olikin jo edellisessä postauksessa mainitsemieni ristiäisten vuoro. Jo oli aikakin, sillä NelliNalle ei kutsumanimenä miehenalulle sovi mitenkään ja termiittikin on vähän huono nimi käyttää pidemmälle koulukoneistoon. Kasteessa nimeksi tuli siis Paavo, kuten edellä mainittiin. Itse seremonia pidettiin Kuopiossa vanhempieni talossa lähes kaikkia perinteitä noudattaen: Paavon kastanut pappi oli sama, joka kastoi minut lähes 27 vuotta sitten. Myös kastemalja ja kastemekko olivat samoja kuin itselläni. Lisäksi ja onneksi myös omat isovanhempani pääsivät tulemaan juhliin ja niinpä paikalla oli neljä sukupolvea Karhuloita, mitä ei ole pitkilleen sattunut sitäkään. Lisäväriä juhliin toi siskon skotlantilainen poikakaveri, joka esiintyy allaolevissa kuvissa kiltti päällä. Kiltin tartaani on perinteinen skotlantilainen yleistartaani, ei mitään sukua edustava...

Paavon Ristiaiset

Jo kastejuhlien jälkeen huomattiin, että Paavo on kehittynyt jo huomattavasti. Pötikkä on ainakin kasvanut joka suuntaan, ja alkaa pikkuhiljaa ottaa katsekontaktia sekä vastata hymyyn. Vielä eivät pienet raajat tiedä mitä tekisivät, vaan viuhtovat ympäriinsä mielialaa kuvaavalla tavalla. Rytmiäkin on elämään jo tullut sen verran, että yöunet alkavat klo 2200, ensimmäinen herätys on 03-04 ja toinen klo 07-08. Lisäksi mahavaivat ovat ainakin yöltä hellittäneet sen verran, että nukuttaminen on paljon helpompaa kuin mitä aikaisemmin. Tämä näkyy suoraa kyllä isässä ja äitissäkin, päivällä väsyttää paljon vähemmän ja yleinen maailmankatsomus on positiivisempi kuin aikaisemmin. Myös ajatusta useammista lapsista on herätelty uudelleen esiin, kun ne vielä kuukausi sitten vaikuttivat hyvinkin kaukaisilta...

Mutta eipä muuta taas tule mieleen. Kiitoksia kaikille, jotka ovat Paavoa muistaneet!

-isä

Paavo Oskari Karhula

2008-07-30T21:28:00.002+03:00

Rikotaanpa hiljaisuus nopeasti: Tuore tulokas sai kasteessa 27.7 yllämainitun nimen. Siskon skotlantilaisen poikakaverin mukaan termiitin artistinimi olisi skoteissa Bobby Oscar Bear... Muutoin kesäloma alkaa lähenemään loppuaan, enää tämä viikko jäljellä. Aikaisemmat kaksi viikkoa menivät molemmat tuoreilla isovanhemmilla. Lähinnä syömistä, kalastusta ja vauvanhoitoa siis.

Tässä näin lyhyesti. Kirjoitan lisää huomenna (huomenissa...) ja yritän saada kuvia kehiin oikein kunnolla.

Kolmas viikko

2008-07-13T17:33:00.002+03:00

Termiitti on tällä hetkellä kolmen viikon ja kahden päivän ikäinen. Ei kovinkaan paljoa, mutta selkeää kehitystä on kyllä tapahtunut. Ainakin pötikän paino on ylittänyt viisi kiloa. Muita positiivisia kehityssuunntia on yöunien piteneminen, enää tarvitsee herätä 1-2 kertaa yössä syöttämään. Myös ilmavaivat ovat vähentyneet, joko ruuansulatuksen kehittyessä, tai sitten Cuplaton - aineen vaikutuksesta. Oikestaan ihan sama, pääasia on itkun ja mahakipujen vähentyminen... Nykyään on jo selkästi havaittavissa että juniori seuraa katseellaan kasvoja ja ottaa katsekontaktia. Hymyily ei vielä onnistu muulloin kuin ilmavaivojen yhteydessä, mutta eiköhän sekin ole odotettavissa päivänä minä hyvänsä. Myös mamma hymyilee enemmän ja ottaa jo katsekontaktia. Syö ruokansa normaalisti ja on aloittanut kävelyillä käymisen sekä alkaa pikkuhiljaa kaipaamaan yksin kaupungille. Ehkä sen kohta uskaltaa päästääkin.

Ensi viikolla olisi kaksi työpäivää ja sitten kaksi ja puoli viikkoa yhdistettyä isävapaata ja kesälomaa. Luonnollisesti loma vietetään mummoloissa ja loman päätteeksi ristiäiset ovat Kuopiossa. Mutta hyvä että pääsee Savonlinnastakin välillä pois, uistimet on kohta kiillotettu puhki kalalle pääsyä odotellessa...

Vauvanhoitoa

2008-07-06T12:25:00.002+03:00

Nyt on juniori viimein taas vaiennut hetkeksi ja isillä on taas aikaa istua tietokoneen ääressä hoitamassa parisuhdetta. Pojan summittaiseksi vuorokausirytmiksi on jäämässä sellainen, että aamupäivällä itketään ja ihmetellään, iltapäivällä pitkät 3-4h nokoset, sitten taas itketään ja ihmetellään, nukutaan parit lyhyemmät ennen iltaa ja sitten yö menee kolmella-neljällä heräämisellä. Huonomminkin voisi olla, mutta myös paremmin. Viime yönä tosin ensimmäistä kertaa selvittiin yhdellä heräämisellä ja syöttämisellä. Nukuttamiseen tosin meni tunti, mutta suunta on hyvä. Veijari oli varmastikin väsynyt kun eilen kävimme edustamassa itseämme ensimmäistä kertaa perheenä ex-parskun häissä.

Tällä viikolla tuon vuorokausirytmin kehittymsen lisäksi asennettiin juniorille valjaat lonkkaluksaation hoitoa varten. Yksi täysi päivä ja yö meni itkiessä uusia valjaita, mutta nyt näyttää jo niihin tottuneen. Kyseessä on siis sellaiset tekstiilivaljaat, joiden tehtävänä on levittää jalkoja ja pitää sääriluut oikeassa asennossa 6-8 viikon ajan. Vihreän podyn kanssa jälkikasvu näyttää vähän sammakolta, mutta muutoin ei elämä oikeastaan ole paljoa muuttunut. Vaipan vaihto on hieman hankalampaa kun vaippa pitää pujotella paikalleen, mutta toisaalta eivätpähän ole pienet ja pulleat raajat heilumassa niin aktiivisesti toimituksen estämiseksi kun ne on sidottu kiinni. Itse odotan innolla ensimmäistä hymyä, mahavaivojen loppumista ja edes hieman tarkempaa vuorokausirytmiä...

Muuallakin maailmassa näemmä tapahtuu, Englantilainen kaverini Andrew oli ostanut itselleen pubin. Taas yksi paikka lisää missä pitäisi mennä ehdottomasti käymään.

Niinjoo: pötikkä oli lisännyt painoaan viikossa puolella kilolla. Jo sairaalasta päästessä oli syntymäpaino saavutettu, ja viikko sen jälkeen painoa oli neljä ja puoli kiloa...

Isyys:totuus (warning: here be spoilers)

2008-06-30T12:34:00.003+03:00

Ennen varsinaista tapahtumaa, kun rouva oli muodoiltaa enemmänkin päärynää muistuttava ja hymy levisi mahan kasvaessa samaa tahtia, minulla oli aika ruusuinen kuva pienen vauvan kanssa elämisestä. Tuo todellisuudesta valovuosia erillään oleva harhakäsitys oli yhtä toivorikas kuin Suomen toinen euroviisuvoitto tai neljä peräkkäistä lottovoittoa. Käsitykseni mukaan pieni ihmisentaimi vain nukkuu ja syö syömisen ollessa kymmenen minuutin ripeä mekaaninen suoritus jonka jälkeen unet voivat normaalisti jatkua. Omaa elämää voisi jatkaa niinkuin ennenkin noita kymmenen minuutin pausseja lukuunottamatta. Toki myös tuossa harhaluulossa vauvat itkivät, mutta vain pienen hetken ennen kuivan vaipan vaihtoa. Tätä illuusiota kesti vielä sairaala-ajan, jolloin jälkikasvu nukahti tissille ja heräsi seuraavan kerran kolmen tunnin päästä syömään. Kuten monet muutkin illuusiot, myös tämä karisi nopeasti pois ensimmäisten yhteisten öiden jälkeen kotona.

Todellisuus iski nopeasti vasten naamaa kuin tukkijuna ensimmäisen enemmän valvotun yön aikana. Vauva kyllä syö ja nukkuu, mutta unipätkät vaihtelevat puolen tunnin ja neljän tunnin välissä täysin arvaamatta. On varmasti helpompi ennustaa vuoden 2012 juhannussäätä maanviljelijöille kuin edes arvailla milloin pikkuinen nyytti alkaa seuraavan kerran tarvitsemaan vanhempiaan. Ruokailu ei myöskään ole tässä vaiheessa raaka mekaaninen suoritus, vaan enemmänkin kuin taitoluistelua optimaalisten asentojen löytämiseksi. Onneksi vauvamme syö hyvin ja mammalla maitoa riittää, huonomminkin voisi olla. Ja vaikka nukkuminen sujuukin hyvin, ei aikaisempi vaaleanpunainen visioni osannut ennustaa ilmavaivoja. Tuo suolen toimintaan vaikuttava (johtuva?) ilmiö nimittäin hankaloittaa hieman nukkumaan menemistä. Sekä vauvan että vanhempien. Nukahtaminen ei olekaan enää imetyksen jälkeinen automaatio, vaan vaivalla ansaittu otteluvoitto, jossa on käytetty kaikki mahdolliset keinot. Omaa elämää ei kertakaikkiaan ole, kaikki pyörii täysin vauvan ympärillä ja ehdoilla. Tulevaisuudessa asia voi olla toki toisin, mutta ensimmäisten viikkojen kokemuksella ei muita harrastuksia paljoa tarvitse ajatella. Nyt viiden yön jälkeen alkaa elämä näyttää huomattavasti valoisammalta kun todellisuus ja mielikuva on saatu samalle aaltopituudelle. Tässä vaiheessa ajatus toisesta lapsesta ei tunnu enää täysin utopistiselta ja ulkonakin paistaa aurinko. Kyllä tämä vielä tästä...

Tässä muutama ohje tuleville isille, joita en ole mistään kirjasta vielä löytänyt:

1. Älä suunnittele yhtään mitään. Toistan, yhtään mitään. Aamulle sumplittu kauppareissu voi siirtyä helposti iltapäivään jos pienen ihmisen pakki onkin normaalia vähän enemmän sekaisin. Toisaalta, myös iltapäiväksi varattu pitkä piina vaipanvaihtosirkusta saattaa vaihtua neljän tunnin auvoiseksi odotteluksi kun uni maistuukin normaalia paremmin.

2. Nuku aina kun voit. Vaikka edellisenä yönä pitikin herätä vain kahdesti, ei se korreloi lainkaan seuraavan yön kanssa. Älä jätä nukkumista seuraavaan lepohetkeen, vaan tee se heti. Ks. kohta 1.

3. Syö aina kun voit. Tuttu myös valtion palveluksesta. Varsinkin jos tavoitteena pitää parisuhdetta yllä yhteisillä aterioilla. Ei voi siirtää... ks. kohta 1. Toisaalta, eilen anopin ja mamman siskon miehineen ollessa kylässä vauva nukkui neljä tuntia ohi ruuanlaiton, kahvin keiton ja itse kahvitapahtumankin. Heräsi vasta illalla (nukkui sitten vähän huonosti alkuyöstä... toim. huom.)

4. Kirjoita tapahtumia muistiin. Jatkuva väsymys saa pienet yksityiskohdat unohtumaan. Kirjoittaa voi, jotta voisi myöhemmin muistella miten ihanaa kaikki oli kun pikku Eskoirmeli oli parin viikon ikäinen, tai sitten muistutukseksi rouvalle seuraavaan vauvakuumeeseen että millaista on luvassa, jos se on päässyt unohtumaan tai aika on kullannut liikaa muistoja.

5. Tallenna digiboksilla/videoilla/DVD:llä/tietokoneella joku elokuva joka ilta. Vauvan vatsavaivojen helpotukseksi kiikkutuoli ja kapalo on toiminut täällä erittäin hyvin. Koska prosessi on kuitenkin yleensä aikaaviepää, on isänkin mukava katsella leffaa rauhoittelun sivussa mamman nukkuessa ja tankatessa maitorauhasia seuraavaa ruokailua varten. Päivällä elokuvia ei voi katsoa, ks. kohta 1.

6. Älä suunnittele yhtään mitään. Arki sujuu itseasiassa kaikkein helpoiten jos elää hetkessä. Kun ei turhia suunnittele eteenpäin, ei myöskään harmita kun ei sitten ehtinyt vaipanvaihdon lomassa suunnitelmaa toteuttaa. Tämä blogikirjoitus piti kirjoittaa jo toissapäivänä, mutta kun vauvan aamupäivän nokoset tänään näyttivät venyvän niin aikaa löytyi vasta nyt. Illan tallennettavana elokuvana on Wimbledon. Suunnittelua pitää välttää myös pidemmällä tähtäimellä. Meilläkin tarkoituksena oli kiertää vähän Suomea lomalla, mutta jos luksaation johdosta pienokainen laitetaan tällingin sisään ei matkustaminen autossa onnistu. Ristiäisetkin pitää silloin pitää jossain muualla kuin mitä suunniteltiin. Ei siis pidä suunnitella...

Kyllä näillä jo pärjää. Ja kannattaa muistaa että moni muukin on pärjännyt. Ja kaiken A ja O on mamman pitäminen tyytyväisenä. Vaikka muutenkin tuore isä osallistuisi hoitamiseen, pitää taakkaan lisätä äitin huoltaminen. Ilman rouvaa ei vauvan hoidosta ainakaan näin ensi viikoilla tule yhtään mitään. Imettäminen ainakin on jo biologisestikin mahdotonta ellei lähtökohta ole jo korvikepohjainen.

Nyt sukkien laittoon, röyhtäytykseen ja ruuan tekoon. Lisää tekstiä seuraavan pitkän unitauon aikana...

-Vielä Isä

Isyys:musiikki

2008-06-25T19:30:00.002+03:00

Tänään sain viimeinkin töihin puhelinsoiton, että perheeni olisi valmis haettavaksi kotiin. Olin toivonut, että tieto kotiinlähdöstä olisi tullut muutamaa tuntia ennen varsinaista prosessia. Luonnollista kuitenkin oli, että puhelun aikamääre oli "pääsimme nyt, tule hakemaan heti" kun työkoneen näyttö oli täynnä eri projekteja, jotka olivat enemmän tai vähemmän kesken ja vaativat normaalia enemmän keskittymistä. Onneksi priorisointi toimii, kone kiinni ja perheen hakuun. Eilen sain kuulla, että tuoreella jälkikasvulla voi mahdollisesti olla lonkkaluksaatio. Tämä kuitenkin todetaan vasta perjantaina, joten vielä ei ole syytä vaipua synkkyyteen. Itse vaivahan on hoidettavissa tuen avulla pois, mutta ei uutinen silti miellyttävä ollut. Yhden elämän aloittamiseksi ollaan nähty sitten hieman enemmän hankaluuksia parhaaksi sijoittaa meidän pariskunnan tielle... Toivottavasti sitten korvat eivät ole usein tulehtuneina (kop kop).

Lauantaina sairaalasta kotiin ajaessani tulin kaivaneeksi pitkästä aikaa Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyn "Kylmä tila". Nyt tuoreena isänä levyä kuunnellessa kappaleiden sanat avautuivat aivan eri tavalla kuin mitä ne edellisellä kuuntelukerralla aukesivat. Varsinkin kappaleet "Pitkä odotus" ja "Te ette tarvitse minua" saivat uusia ulottuvuuksia kun sanoja kuunteli pienen lapsen isän korvalla. Varsinkin kun itse synnytys ei täysin onnellisten laulujen mukaan mennyt. Voin suositella kyseistä levyä, ja muutkin TR&TN levyt ovat kyllä erittäin hyvää suomalaista musiikkia. Joskaan ei mitään soitinakrobatiaa, mutta uppoaa suomalaisen korvaan kyllä hyvin. Se on aivan sataprosenttisen varmaa, että omille lapsilleni tulen tarjoilemaan suomalaisen ja ulkomaisen musiikin helmiä heti kun he ymmärtävät muunkin kuin tissin ja nukkumisen päälle. Suomalaisista edellämainittu orkesteri on ehdottomasti listalla, samoin kuin esimerkiksi Viikate, Verenpisara, Nightwish ja valitut Kotiteollisuuden kappaleet. Muita rytmiryhmiä pitää esitellä sitten hieman myöhemmin, voivat nuorelle ihmistaimelle olla hieman huonosti sulavia vielä tarinan alkuvaiheilla. Viimeistään ala-asteella mukaan kuvioihin pitää ottaa loputkin Kotiteollisuuden tarjonnasta, Mokoma, Amorphiksen uudet sekä esim Sonata Arctica. Varmaankin vaikeimmin sulavia ovat sitten raskaamman pään laulu- ja soitinorkesterit, kuten Stam1na tai Insomnium. CMX:ää pitää minusta lapsille tarjoilla vähän varovaisemmin ja vasta harkinnan jälkeen. Täysikasvuiselle se on oikein otollista musiikkia, mutta varsinkin Yrjänän sanoitukset voivat olla sen verran monipuolisia, ettei niitä nuori mies oikein vielä ymmärrä ja siten ei osaa arvostaakaan. Sama asia kuin jos 18 vee teinit saisivat eteensä kallista viskiä; heidän suussaan se on täysin samaa tärpättiä kuin Ofeliakin.

Tämä on muuten sadas postaus, mitä tähän blogiin on kirjoitettu. Toisaalta hyvä, toisaalta taas pitää itseään illalla piiskata siitä, että tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä postausta aina 1,5 viikon välein. No, nyt on hyvä pukeutua säkkiin ja kieriä tuhkassa kun on oma poika tuhisemassa pahvilaatikossa sängyn päädyssä.

-Isä

Viimeinkin: Uusi Isä

2008-06-22T19:34:00.002+03:00

Kun viimeksi lopettelin blogimerkintää, ajattelin että pääsisin kirjoittamaan seuraavaa jo viikon sisällä aiheena uusi ihminen. No, myöhässä on teksti, mutta myöhässä oli uusi ihminenkin. Sitten asiaan:

Perjantaina, armon vuotta 2008 ja kesäkuun 20 päivä juhannusaattona syntyi Karhulan suvun itäisen haaraan uusi jäsen, eli oma poikani. Prosessi itsessään ei todellakaan mennyt kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta kuten aika usein, niin nytkin lopputulos oli tärkeintä. Koska raskaus oli jo muutamaa viikkoa yli lasketun ajan, eli 6.6, alettiin sitä houkuttelemaan eteenpäin lääketieteen keinoin jo torstaina 18 päivä. Houkuttelu on tässä tapauksessa juuri oikea sana, sillä itse käsitin käynnistyksellä sitä, että lyödään piikki käteen ja tunnin päästä neuvotaan miten lapsi pestään synnytyksen jälkeen. Asiaan perehtyneet tietävätkin, että käynnistyksessä voi mennä pitkäkin aika. Kuten esimerkisi nyt... Vasta perjantaina kahdeltatoista alkoivat rouvan supistukset olla sitä tasoa ettei asiallinen keskustelu enää onnistunut. Saavuttuani paikalle töiden jälkeen menivät vedet ja sitten olikin vuorossa siirtyminen synnytyssaliin. Ennen tätä viikkoa tavoitteena oli synnyttää luonnollisesti alakautta ilman suuria kemiallisia puudutuksia. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt puuttua suunnitelmiin ja epiduraali tuupattiin mammaan heti saavuttuamme synnytyssaliin. Rouvan ähellettyä 12h synnytyssalissa vihelsi kätilö pelin poikki ja tilasi leikkaussalin valmiiksi sektiota varten. No, kuten alussa sanoin, lopputulos on tärkeintä... Loppujen lopuksi en päässyt edes synnytykseen mukaan, sillä salissa oli meneillään joku hätätapaus.

Tapahtuma itsessäänhän oli ollut tiedossa jo yhdeksän kuukautta (ja kaksi viikkoa...). Lisäksi yritin miettiä tilannetta etukäteen kiikkutuolissa Vauva-lehteä lukien jotta osaisin valmistautua vauvan tulemiseen. Mitkään meditaatiot tai valmiussuunnitelmat eivät kuitenkaan auttaneet tilanteeseen, kun kätilö toi uuden ihmisen isänsä pestäväksi synnytyssaliin leikkauksen jälkeen. Pesun jälkeen jäin pitämään tuhisevaa kääröä sylissäni kätilön mennessä puuhastelemaan vielä hetkeksi muualle. Ei mikään ole tähän mennessä ollut niin hienoa kuin pitää omaa poikaa sylissä ensimmäistä kertaa. Tunne on täysin uskomaton, eikä sitä pysty edes kuvittelemaankaan kokematta sitä itse. Läpi yön kestänyt synnytys lähes ehti unohtua jo tuossa tilanteessa kun tapahtumat alkoivat ottamaan vähän ikävämpiä käänteitä. Pienen rohinan takia vauva lähetetiin keskoshuoneeseen tarkkailtavaksi. Hetken ihmettelyn ja isovanhempien informoimisen jälkeen etsin rouvan käsiini, joka toipuikin leikkauksesta huoneessaan. Tuskin huoneeseen ehdin, kun kätilö huomasi jonkun olevan vialla ja tuore äiti vietiin kiireellä takaisin leikkaussaliin verenvuodon takia. Loppupäivä olikin sitten henkisesti hieman rankempaa sorttia mamman ollessa teholla ja vauvan keskoshuoneessa. Iltapäivällä päätin viheltää pelin poikki ja painuin nukkumaan päivää paremmaksi. (toki kärtin tilannetietoja rouvasta ja vierailin vauvan luona mahdollisimman paljon, mutta kone vain kertakaikkaan alkoi väsymään pitkään päivään.)

Kaikki kuitenkin kääntyi parhain, rouva toipui ja vauvalla ei ollut mitään hätää. Lauantaina pääsimmekin sitten kiinni varsinaiseen synnytyksen jälkeiseen perhe-elämään ja vaipanvaihtoon. Myös tutustuminen uuteen tulokkaaseen pääsi hyvin käyntiin ja perjantain pitkä päivä alkoi unohtua yhä nopeammin ja nopeammin. Tässä vaiheessa joku jo varmasti miettii strategisia mittoja ja ne ovat seuraavat: paino: 3940g, pituus: 51cm. Kovaääninen ja luonteeltaan vanhempiensa mukainen. Mutta sellainen lapsi millaiset vanhemmat. Ja onhan se aika ihana kuitenkin... :)

Kuvia täältä:

Vauvan ekat

Kesä -vihdoin

2008-05-29T20:07:00.003+03:00

Jo muutamaan otteeseen on ihminen tänä vuonna äitynyt luulemaan, että pääsisi hellimään vanhoja luitaan auringon paisteeseen ja ruskettamaan karvaisia jalkojaan onki kourassa järven rannalla. Kuitenkaan isä aurinko ei ole vielä saanut kesää saapumaan kunnolla, vaan luita on kolottanut kylmä ja pakkasyöt karvajalatkin kuuraan painaneet. Viime viikonloppu oli oikeastaan edellistä lämmintä kautta seuranneen kylmän ajan jälkeen ensimmäinen melkein kesäinen kuukausi. Tämähän tiesti tietysti kahta asiaa: perjantaina firman bakkanaaleja ja viikonloppuna rullaluistin- ja pyöräilykauden avaamista. Ensiksi mainittu pidettiin oman yrityksen ostaman pohjalaisen tietoliikenne/softatalon henkilökunnan tutustumista varten ja tarjolla oli savusaunaa sekä järviristeilyä höyrylaivalla. Sekä tietenkin porukkaa taulut täynnä ja orastavaa yhteistoimintaa pohjalaisen yrityksen kanssa. Iltamat menivät juuri niinkuin suomalaisissa juhlissa on tapana, joten en tylsistytä vähiä lukijoita toistuvilla tarinoilla juhlivista, heidän toilailuistaan ja ei niin välttämättä ikimuistoisista tarinoistaan. Jotka yleensä kuullaan toistoa tehokeinona käyttäen illan aikana yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Eihän siinä, kyllä hyvä tarina kestää useammankin kertomisen, tähän syyllistyn joskus itsekin, mutta liikaa on ehdottomasti liikaa...

Lauantain rullaluistelukauden avaamisella sain itseltäni taas uusia lihaksia kipeiksi ja niveliä kolottamaan. Tämä ei suinkaan tullut yllätyksenä ja itse luistelukin sujui huomattavasti paremmin kuin viime kesän ensimmäisenä kertana, jolloin keskittyminen meni täysin pystyssä pysymisen varmistamiseen. Pyöräilykin oli aivan yhtä kivaa kuin mitä se on aina aikaisemminkin ollut. Tosin viime vuonna ostamani uusi pyörä, Felt Q720, sisältää varsin kehnon joustokeulan (RST Gila), joka vähentää tehokkaasti nautintoa. Muutoin pyörä on oikein passeli omalle ajolle: Shimanon XT/deore osasarja ja Hayesin Sole levyjarrut. Aloin sunnuntaina tekemään perusteellista keväthuoltoa ja säätöä pöyrälle, mutta huomasin ettei minun tarvinnut tehdä juuri mitään muuta kuin puhdistaa osat ja kiristää levyjarruja kuusiokololla. Koskaan aikaisemmin ei pyörän huoltaminen ole ollut yhtä helppoa ja kivaa. Vanhan Nakamuran kanssa siirtyi hiusraja jo teininä muutaman sentin taaksepäin kun onnettomat vaihteet ja jarrut piti saada edes sellaiseen kuntoon että niillä olisi päässyt Kuopion Neulamäestä pois. öljystä mustilla käsillä tuli ohimoita nimittäin muutamaankin otteeseen hierottua kun vanhat jarrut eivät millään ilveellä asettuneet ja vaihteitakin sai valittua kerralla kaksi yhtä aikaa. Saati sitten takaisin... Polkupyörä, kengät ja työkalut ovat sellaisia asioita, joissa ei minun mielestäni kannata yrittää paljoa säästää. Vanha Nakamura muuten varastettiinkin kahdesti, mutta joka kerta se onnistui palautumaan takaisin jotain tietä. Toisella kerralla se vietiin jopa ansaitsemismielessä (myyntiin). Ei tosin voi kuin ihmetellä rikollisen mielenjuoksua, pyörästä saatavilla rahoilla kun tuskin olisi saanut edes pulloa ykkösolutta. Toisaalta, harvoinpa rikolliset ovat niitä terävimpiä nauloja laatikossa...

Nyt kun harrastevälineet on huollettu ja uistimet kiillotettu voi alkaa odottamaan jälkikasvua jolle voi sitten siirtää näitä suuria elämän viisauksia mitä kukin nyt ajattelee jälkipolvelleen siirtää. Omat vanhempani tekivät kyllä kiitettävää työtä, mistä heitä tulee kiitettyä vähän liian harvoin ja kohta olisi itse aika siirtää tuota sukupolvien takaista viisautta omille perillisille. Mistä puheenollen viimeinen raskausviikko ennen laskettua aikaa pyörähtää huomenna käyntiin. Neuvolan tädin mukaan vauva on jo laskeutunut ja rouvankin hormoonimyrskyt osoittavat laantumisen merkkejä. Lisäksi pakastin on leivottu täyteen ja koko mökkiin on vaihdettu verhot. Mitäpä sitä muutakaan pitäisi valmistautumisen eteen tehdä... Itse varmistin että kaverilta saa lainaan kaikki mahdolliset piirretyt DVD:llä ja tankkasin auton valmiiksi sairaalaan pääsyä varten. Tästä se sitten lähtee. Jos lähtee. Ennen seuraavaa blogimerkintää siis. Tosin jos kirjoitustahti pysyy tällaisena niin ennätän saamaan vielä veljen/siskonkin edelliselle ennen seuraavaa merkintää...

-Kirjoittaja

Eel-Erna 2008 - Väsymystä ja ahdistelua

2008-05-13T18:37:00.005+03:00

Erna Raid on Virossa järjestettävä maailman kovin sotilasjotos. Eel-Erna on virolaisten karsintakilpailu varsinaista jotosta varten. Meille se tarkoitti pitkää päivää torstaiaamun ja sunnuntai-illan välissä...

Kun paikallinen reserviläisvaikuttaja Tissarin Mika soitti minulle joulun jälkeen että haluanko lähteä Savonlinnan Reserviläisten kanssa Viroon sotaretkelle, oli vastaukseni välitön kyllä (tietysti lisättynä pienellä veto-oikeudella mamman tilanteen niin vaatiessa). Tuolloin ei ollut vielä minkäänlaista havaintoa millaisesta retkestä oli kyse. Eikä ollut vielä viime torstaina 8.5.2008 aamullakaan. Eikä itseasiassa iltapäivälläkään kun vanha sotaratsu Hiace kaartoi pihaan. Hypättyäni kyytiin alkoi matka kohti Hiiunmaata ja takuuvarmoja seikkailuja. Poimimme lisää taistelijoita kyytiin Mikkelistä sekä Helsingin länsisatamasta ennen ajamista autolauttaan. Matkan aikana oli myös matkan tarkoitus selvinnyt lopullisesti: meidän tehtävämme olisi olla vastaosastona Eel-Erna - jotoksella 40:lle partiolle. Mikäpäs siinä... Oma osastomme olisi varsinainen yksikkö tunnusteluosasto Jürgen1:n saavuttua kohteeseen jo torstai-iltana.

Perjantaiaamuna olo ei todellakaan ollut taistelukykyinen. Illalla olimme ajaneet läpi Viron Rohukülan sataman viereiseen tukkiparkkiin ja aamulla kolmen tunnin unen jälkeen teltasta kömpiessäni mietin, että toisin kuin minä, viikolla saamani flunssa tulisi varmasti nauttimaan tästä odysseijasta. Ei muuta kuin ukot Hiaceen ja menoksi. Lautalle jonottaessamme aloin ihmetellä millä kielellä perillä kommunikoitaisiin. Pian se selvisikin: ahtaajan tullessa valittamaan ettei pakettiauto mene mitenkään henkilöautosta huomasin että kielellä ei olisi mitään väliä: ahtaaja solkkasi eestiä ja tissari suomea ja silti asia tuli ymmärretyksi. Myöhemmin tämä pointti osoittautui todella paikkaansapitäväksi. Partioita yöllä väijytettäessä ei sanoilla ollut niinkään merkitystä kuin teoilla. Rynnäkkökivääri ja taskulampun valokeila säikähtäneillä kasvoilla olivat juuri se kansainvälinen kieli, mitä tänne oli tultu puhumaan. Saavuttuamme paikalliseen tukikohtaan Kärdlaan kouriimme työnnettiin H&K:n rynnäkkökiväärit ja nukkumisen sijaan painuimme suoraa väijyyn syrjäisen hiekkatien varteen. Tehtävämme oli siis vartioida reitin varrella olevia teitä ja mahdollisuuksien mukaan ottaa kiinni niillä kulkevia partioita. Käytännössä partiot eivät pysähtyisi huudoista tai ampumisesta, joten kiinniottaminen piti suorittaa juosten. Tämä myös aiheutti kekseliäisyyttä sen suhteen miten päästä sellaiseen paikkaan mistä partiot kulkisivat ja niin lähelle, että yllätyksen kangistamat sotilaat saisi kiinni itse sitä ennen paljastumatta. Kiinniottaminen osoittautui yllättävän helpoksi kunhan ensin löysi paikan josta partiot kulkisivat. Reitti kulki pääsääntöisesti noin 3km halkaisijaltaan olevaa kaistaa pitkin joka meidän piti kuudella miehellä tukkia. Helppoa matematiikkaa, muttei suinkaan meidän eduksemme.

Päivällä kiinniottaminen tapahtui puhtaasti juosten. Yöllä tilanne sitten hieman muuttui... Tässä vaiheessa partioilla oli takana 90-100km kulkemista ja kuun laskiessa horisonttiin voitiin puhua säkkipimeästä. Keli oli niin synkkä, että näköaisti ei toiminut enää ollenkaan vaan oli turvauduttava kuuloaistiin. Ja oltava hiljaa. Ja odotettava partioita... neljän tunnin hiljaisuuden jälkeen meinasimme jo lyödä hanskat naulaan kun partioita alkoi yhtäkkiä ilmaantua peltotietä pitkin. Hyvällä strategialla valitut pisteet eivät enää pitäneet paikkaansa, vaan oli ajateltava kuten kuolemanväsynyt partio: uria pitkin ja sieltä mistä aita on matalin. Kukapa sitä säkkipimeään metsään lähtisi pööpöilemään jos vieressä oli ura. Ja tähän mekin luotimme. Meno muuttui yöllä varsin eläimelliseksi, sillä partion sieppaaminen edellytti sen päästämistä lähelle. Parin metrin päästä sitten ylös, LedLenserillä (erittäin tehokas taskulamppu) päin näköä ja kuuluvalla äänellä: "SEIS, SURNAT!" Tässä vaiheessa osa partioista jähmettyi kuin jänis auton edessä ja osa taas lähti kuin hauki rannasta neljään ilmansuuntaan tehden kiinniottamisesta hieman hankalampaa. Paon tapahtuessa perään laskettiin pari sarjaa räkäpäitä ja alettiin miettiä miten porukka saataisiin sumputettua. Helppoa ja kivaa... Vastassamme ei suinkaan ollut sotkupullan lihottamia asevelvollisia, vaan Viron sotilasvoimien eliitti, kuten erikoisjoukkojen kouluttajia. Sellainen eläin juoksee vielä 90km kävelyn jälkeenkin reppu selässä yllätettynä kovempaa kuin isomahainen suomalainen reserviläinen...

No, kukin voi päätellä miten yö jatkui ja päättyi. Laskimme, että kahdella tiimillä saimme puolet partioista narautettua vähintään kerran ja jotkut useampaankin otteeseen. Parhaana palautteena oli kuitenkin maalissa paikalliselta johtajalta kuultu käännetty palaute "olipa muuten harvinaisen vittumainen vastasissitoiminta"...

Lauantaiaamuna klo 08:00 pääsimme nukkumaan muutamaksi tunniksi ennen päättäjäisseremoniaa. Seremonian jälkeen oli vuorossa maaseutukierrosta, sotamuseota sekä ruokailua. Tunti unta kuulaan ja sitten baarikierrokselle. Tässä vaiheessa järki kuulutti, että se lopettaisi toimintansa jos lähtisin muiden mukaan, mutta olihan se mentävä. Kun mukana on kourallinen suomalaisia sotahulluja, alkaa baarikierroksellakin sattua ja tapahtua. Illan hedelmiä oli myös Kivi-Jyrin ympärijuoksun MM-kisat, josta muodostettiin vuosisatainen perinne... Baarien jälkeen taas muutama tunti unta ja sitten lautalla takaisin Suomeen. Sunnuntaina illalla olo oli todella käytetty, ja muutaman päivän leppoisa reissu tuntui viikon mittaiselta sotaretkeltä. Tämä näkyi suoraa yöunen laadussa ja kuorsaamisen määrässä, joka taas ei viehättänyt lainkaan raskaana olevaa rouvaa. Myös maanantai töissä oli hieman hitaanlainen...

Kuvia matkalta löytyy taas allaolevasta galleriasta.

Eel-Erna2008

Jottei täysin livetä vauvablogiaiheesta, niin rouva pyöristyy päivä päivältä enemmän ja laskettu aika lähenee. Edellisen neuvolan mukaan kaikki on hyvin ja ensi viikolla on edessä viimeinen ultra. Niinjoo, ja rouva osti itselleen ompelukoneen...

Odotusta ja odotusta

2008-04-21T20:26:00.002+02:00

Tässä vaiheessa päivät oikeastaan vain matelevat eteenpäin. Jälkeläispuolella suurin osa valmisteluista on tehtynä (tai hankinnoista ainakin). Aina kaupungilla käydessä mamma kiertelee kirpparit läpi ja hankkii juniorille vaatetusta. Loistava tapa säästää rahaa: varsinkin pienten vauvojen vaatteita käytetään todella vähän ja esimerkiksi Savonlinnan kierrätyskeskukselta saa vähän käytettyjä vauvanvaatteita 2e/kilo. Muualta ostettuna alkaen 8e/kpl, kukin laskekoon siitä... Ja aina kaupassa käydessä pitää ostaa viinirypäleitä. Jännityksellä odotin millaisia kulinaristisia oikkuja rouva saa raskauden aikana eteensä, mutta tähän mennessä eteen on noussut vain järkyttävä himo viinirypäleisiin. No, mieluummin niitä kuin karkkia ja terveellisiäkin lienevät.

Pari viikonloppua sitten oli ensimmäinen firman edustustilaisuus: Savonlinnan yritysten välinen futsal- ja sählyturnaus. Turnee meni oikeastaan niinkuin sen odottikin menevän: heti kättelyssä hävisimme kaikki neljä futsal-peliä. Tämä oli tiedossa jo etukäteen, sillä emme olleet pelanneet koskaan aikaisemmin futsalia. Lisäksi jalkapallokin taisi olla kaikilla enemmän tai vähemmän hakusessa. Minäkin olin vähän taitoni hankkinut nurmella nappuloiden kanssa, joten peli tuntui todella oudolta. Sählyn kanssa meni sitten huomattavasti paremmin; neljästä pelistä voitimme yhden. Kaksi muutakin olivat voitettavissa, mutta pallo vaan ei pomppinut meille yhtään. Väsyneenä, mutta pettynein mielin vetäydyimme toimitilojen kellariin saunomaan. Taisi siellä joku oluttakin ottaa.

Muina höpöhöpö-jaadajaada - juttuina mainittakoon, että huomenna pitää vaihtaa autoon kesänakit. Mukana tulleissa oli vain 2mm kulutuspintaa jäljellä ja liikkeessä lupasivat vaihtaa 370e:llä uudet alle ja pestä talvirenkaat. Tämän vuoden rengasvalintana on Michelinin Energysaverit. Lupausten mukaan pitäisi säästää 0,2-0,5 litraa sataselle menovettä, joten ehkä maksavat itsensä takaisin kolmessa kesässä. Tai sitten eivät, mutta tuleepahan kokeiltua. Mitään korealaisia kumiluistimia en edes harkinnut tassuiksi laittaa. Halvalla vaan ei kertakaikkiaan saa hyvää ja menopelin nakit ovat todella huono paikka säästää. Varsinkin kun kesällä on kolme kyydissä.

Lisäksi ensi viikonloppuna saapuu kaksi virolaista antisankaria Kuopioon vieraiksi. Eksoottisena ohjelmana ajattelin tarjota heille järvenrantasaunaa sekä kylmää kesämökkiä. Kantakoot vedet saunaan ja tehkööt puut vielä eksoottisuuden lisäämiseksi. Jos rannat ovat yhtään sulana, niin käymme kyllä kalassakin. Hauen kutu alkaa olla käsillä, joten kalaa pitäisi tulla kun veteen heittää mitä tahansa kiiltävää. Kunhan ne jäät vain ovat lähteneet...

Vähän niinkuin joulu

2008-04-07T20:32:00.002+02:00

Hormoneiden tehdessä elämästä jatkuvaa ylämäkeä ja alamäkeä on mamman viihdyttäminen tärkeässä osassa näin odottavan isän osaa. Viime keskiviikkona piti tulevalle jälkikasvulle (ja mammalle) opettaa hieman kulttuuria ja menimmekin kahdelleen katsomaan Paavali Jumppasen esittämiä Beethovenin pianosonaatteja. Todennäköistä oli, että nautin niistä enemmän kuin rouva, mutta olihan taas vaihtelua arkeen. Tänään mamma oli lappeen Rannassa hoitamassa koulujuttuja alta pois ja palasi sieltä sitten koko Itä-Suomeen leipintyneenä. Onneksi taas oli aviomiehellä jotain erikoista tarjottavaa: äitiyspakkaus oli tullut postissa. Junalta ehdimme juuri ja juuri paketin postista hakemaan. Vähän rouva vastaan narisi ja valitteli väsymystä, mutta kyllä kannatti olla sitkeä: silmät kiiluen ja naama onnellisesti hymyssä alkoi laatikko levitä pitkin olohuoneen lattiaa. Vähän niinkuin joulu olisi tullut, ulkona satoi vettä, lunta ei ollut maassa ja pakettia sai aukoa kuin viimeistä päivää. Vaikka etukäteen tiesin suunnilleen mitä paketista pitäisi löytyä, tuli tavaramäärä hieman yllätyksenä. Kyllä noilla pienen kanssa alkuun pääsee helposti.

Viime viikonloppuna pääsi tuleva isäkin harrastamaan sitä mitä tulevien ja olevien isien pitääkin tähän aikaan vuodesta: pilkkikalastusta. Varsin viimeinen viikonloppu alkaa olemaan kyseistä lajia harrastaa, sen verran ohueksi alkoivat jäät mennä. Keli oli kuitenkin mitä mainoin ja kalaa tuli. Kahtena päivänä oli appiukon kanssa jäälle kiskottu saalis likempänä 70 ahventa, joista tosin osa paiskottiin takaisin kasvamaan ensi talvea varten. Pilkkiminen kevätauringon lämmittäessä on toiseksi parasta mitä talvella voi ulkona tehdä. Laskettelu olisi parasta, mutta kun kelit olivat mitä olivat niin rinteeseen ei ole tullut päästyä pitkilleen. Siksi pitkin hyödyntää vielä mahdollisuus pilkkimiseen, vaikka flunssa kovasti yrittikin karkoittaa jäältä pois.

Picasassa on jotakin kuvia talven pilkkitapahtumista. Lisäilen kuvia taas jossain vaiheessa. Kesäkuun jälkeen sinne varmaan kuvia taas sitten tuleekin, aihe tosin voi olla aika yksipuolinen...

Tietotekniikan toinen sääntö

2008-03-19T21:02:00.002+02:00

Olen rikkonut tietotekniikan toista pääsääntöä; älä koske mihinkään jos se ei ole rikki. Yritin hieman säätää blogin ulkoasua, ja olen kärsinyt siitä asianmukaisen rangaistuksen. Uhrasin tunnin vapaa-ajastani vahinkojen korjaamiselle ja sain ideoita ulkoasuun, joita en ehdi toteuttaa. Nämä turhat ideat kalvavat mieltäni seuraavan kaksi viikkoa. Seuraavat neljätoista päivää mielessäni pyörii mitä villeimpiä ajatuksia "entä jos tekisin näin", mutta todellisuudessa en saa tehtyä niitä, ne epäonnistuvat tai jokin muu menee pieleen. Ottakaa lapsukaiset sedän virheistä opiksi...

Jos joku ihmettelee, niin ensimmäinen pääsääntö on, että älä koskaan luota mihinkään järjestelmään, aina on jotain joka voi mennä pieleen. Kolmas sääntö noudattelee pitkälti Murphyn lakia: jos jotain on mennäkseen pieleen, niin se todellakin menee. Loput seitsemän sääntöä paljastetaan jossain vaiheessa jos ne tulevat aiheellisiksi.

Kohta pääsiäinen, ensimmäiset vapaapäivät joulun jälkeen ja viimeiset ennen isyysvapaita kesäkuussa...

28 weeks later

2008-03-17T21:18:00.002+02:00

Tai ainakin melkein... 15.3 oli päivämäärä, jolloin vietimme rouvan kanssa puolivuotishääpäivää. Tai siis rouva vietti ja muistutti minua. No, suklaakääretorttua syötiin joka tapauksessa. Puolivuotishääpäivä tarkoitti myös sitä, että jälkikasvu on tällä hetkellä hyvin lähelle puoli vuotta vanha ja varsinaiseen h-hetkeen on alle kolme kuukautta. Sitä en tiedä, kumman geenejä toukkaan on enemmän kertynyt, mutta merkit viittaavat siihen, että erittäin aktiivisesta ihmistaimesta puhutaan. On jännä huomata, että sikiö reagoi liikkumalla mitä erilaisimpiin asioihin. Heviä en ole vielä saanut sille soittaa, rouva on kieltänyt... Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että alkio alkaa liikkumaan aktiiviesti aina kun Sanna lakkaa puhumasta tai on paikallaan. Sinällään tämä tukee myös tiedemiesten tutkimuksia, mutta minä veikkaan syyksi sitä, että kun rouva lakkaa puhumasta, niin silloin on ruokaa tiedossa. Tämä taas pistää miettimään, että jutteleeko Sanna lakupaloille ennen syömistä. Muita kun ei päivisin ole kämpässä läsnä...

Jos kasvaminen ja liikkumisen määrän kasvu lisääntyvät yhtä nopeasti kuin viime aikoina, syntyy vauva valmiina lähtemään vesille virveli kourassa isin kanssa.

Tarvikehankinnat ovat jatkuneet sitterin lainaamiselta sukulaisilta ja ankaralla pohdinnalla turvakaukalon (istuimen?) hankinnasta. Vaihtoehtoja on jälleen yhtä paljon kuin Lohtajan hiekkarannalla lokkeja kesällä. Nyt alkaa näyttää siltä, että ainut vaihtoehto on turvakaukalo ja ongelmana enää se, että haluaako uuden ja jalustallisen vai käytetyn ja aina-kiinni-köytettävän. Onneksi ongelmat ovat vielä tällaisia, ei aiheuta vielä verenpaineen nousua...

Kävin kokeilemassa uutta kameraa jäällä. Viikonloppu meni appiukon kanssa pilkkiessä ja nauttiessa ehkä viimeisista talvisista keleistä tänävuonna. Kohta alkaa taas syksy...

Valmistautuminen: hankinnat

2008-02-24T19:18:00.002+02:00

Kirjoittamisessa vierähti hetki, olin yhden viikon valtion palveluksessa Haminan suunnalla. Tällöin vauvajutut eivät olleet päällimmäisenä mielessä... Tälläkertaa siis oli edes syy kirjoittamattomuuteen. Normaalisti vain en saa aikaiseksi kirjoittaa...

Muutama kuukausi ennen varsinaista h-hetkeä on aika aloittaa erilaiset tarvikehankinnat. En tässä nyt luettele kaikkea sitä, mitä vauva tarvitsee, sillä niitä luetteloita ovat erilaiset vauvakirjat pullollaan. Lisäksi on erittäin todennäköistä, että pariskunnan rouvashenkilö hankkii suurimman osan vauvanvaatteista sekä selaa netin puhki hankkiessaan käytettyjä kestovaippoja mikäli sellaisiin on päädytty. Luonnollisesti molempien sukulaisten komerot, ullakot ja kellarit kolutaan läpi vauvanvaatteiden toivossa. Äitiysvaatteet tässä vaiheessa on luonnollisesti jo hankittuna, osio johon miehen ei tule puuttua millään tavalla...

Mitä pariskunnan housuja pitävän osio sitten voi tehdä valmistautumista ajatellen? On erinäisiä tarvikkeita, mitä tuleva jälkikasvu tarvitsee ja jossa voi säästää paljonkin. Toki kaiken voi ostaa kaupasta, mutta ainakaan Savonlinnassa raha ei kasva puissa. Ja vaikka kasvaisikin, tuskin talvella. Helppoja hankittavia käytettynä ovat erilaiset huonekalut joita lähitulevaisuudessa tarvitaan, kuten pinnasänky, syöttötuoli, kehto ym. Kaikki edellämainitut ovat yleensä puisia, joten käytettynä hankkiminen voi osoittautua erittäin hyväksi vaihtoehdoksi. Nykyään valmistetaan huonoa laatua mitä erinäisimmistä materiaaleista, ja ainakin itse olen oppinut karttamaan kaikkea halpaa puusta valmistettua tarviketta kuin Espoon Ikeaa. Esimerkkinä tästä ikeasta ostetut jakkarat jotka ovat sanomassa sopimusta irti muutaman vuoden jälkeen verrattuna porukoilta saatuun 26 vuotta vanhaan täysin kunnossa olevaan pinnasänkyyn sekä appivanhempien liki 100 vuotiaaseen kiikkutuoliin, josta sai kunnostamalla erinomaisen näköisen.

Mutta aiheeseen: Erinäköiset kirpputorit, kierrätyskeskukset sekä sukulaisten ulkovarastot ovat hyviä kohteita kaivaa esille käytettyjä huonekaluja. Tässä vaiheessa huomiota kannattaa kiinnittää tukevuuteen, hintaan, sekä materiaaliin; massiivipuu (kokonaan puuta) on aina parempi vaihtoehto kuin pinnoitettu lastulevy (yllätys yllätys). Väri saa olla ihan mikä tahansa ja pinnassa saa olla melku julmiakin naarmuja ennenkuin huonekalua ei kannata lähteä korjaamaan. Hankinnan jälkeen etsitään jostain hiomakone, hiomapaperia sekä pintakäsittelyvälineet (myös maalinpoistoaine, esim Nitromors). Itse ainakin pidän käsitellystä puupinnasta ja yli 10 vuotta vanha tarvike on jo osoittanut kestävyytensä. Entisöinti on helppoa: poistetaan vanha pinta, hiotaan puhtaaksi ja käsitellään uudestaan. Helppoa ja kivaa. On ihan mielipidekysymys haluaako laittaa pintaan maalia vai muuta, mutta itse pidän kaikkein eniten petsatusta ja lakatusta pinnasta. Tällöin puun pintasyykuvio jää näkyviin.

Erilaisia petsejä löytyy rautakaupasta lähes millaista tahansa, mutta tärkeintä on se, että petsi toimii lakan kanssa yhteen. Vaikka kaupassa yritettäisiinkin myydä vesiohenteista kalustelakkaa, kannattaa se jättää kauppaan suosiolla. Hyvä nyrkkisääntö on se, että mitä järeämpi käry lakasta lähtee, sitä parempaa se on. Itse olen käyttänyt uretaanilakkaa (venelakka) ja pinnasta tulee sellainen, ettei vauva sitä kuolaa puhki. Joku sanoi, että vesiohenteinen parkettilakkakin olisi hyvää, mutta kokemusta siitä ei vielä ole. Uretaanilakka tekee puuhun erittäin lujan pinnan, joka ei naarmuunnu eikä painu helposti. Ikävinä puolina siinä on erittäin voimakas käry joka saattaa leijua vielä viikonkin lakkauksen jälkeen huoneistossa. Jos siis lakkaus emännän vastusteluista huolimatta suoritettiin asunnossa... parveketta kannattaa suosia tässä. Toisena ongelmana on huono levittyvyys, sillä lakka tuppaa kuivumaan nopeasti ja aiheuttaa ongelmia tasaisen pinnan aikaansaantiin. Tähän on yhtenä ratkaisuna vedellä ohennetulla lakalla useita kerroksia. Tähän itsekin päädyin yritys-erehdys - oppimistapausten kautta...

Noniin... viestin siis piti olla että vanhan hankkiminen ja kunnostaminen kannattaa... Joskus sitä vain vähän eksyy aiheesta. Että näin... myöhemmin lisää...

Harrastuksia:puukko

2008-02-08T19:47:00.000+02:00

Kun tässä nyt on jo useampi postaus kirjoitettu vauvasta ja erittäin todennäköistä on, että vielä muutama postaus aiheesta tulee, kirjoitan nyt kahdesta piiloharrastuksestani. Nimi piiloharrastus tulee siitä, että harjoitan kyseisiä ajanviettotapoja aina kun mahdollista, mutta yleensä kuitenkin niin epäsäännöllisesti ettei oikeista harrastuksista pysty puhumaan. Nämä salaperäiset harrastukset ovat valokuvaaminen sekä kaikennäköinen askartelu, lähinnä puutyöt kuitenkin. Olen jo suunnitellut että kunhan omakotitaloon pääsemme muuttamaan, niin sinne tulee pienimuotoinen verstas... rouvalla voi tähän toki olla jotain sanottavaa.

Postauksen lopussa on kaksi kuvaa viimeisimmästä askartelun tuotteesta. Viime syksynä osallistuin Savonlinnan kansalaisopiston puukkokurssille, jossa todellakin tehtiin puukko alusta loppuun saakka. Puukon terä on itse taottu hiiliteräksestä ja jätetty takomapinnalle. Kahva on tehty koivun tuohesta latomalla pieniä paloja päällekkäin ja puristamalla. Helat ovat jotain punertavaa messingintyyppistä metallia... Tuppi on ommeltu suomalaisesta naudan nahasta ja värjätty. Kurssia oli pitämässä Arto Liukko, melkoinen puukontekijä itsekin. Tätä aikaisemmin olen lähinnä tehnyt joitakin huonekaluja sekä muutamia koriste-esineitä yliopiston puulaboratoriossa, jossa vedin puuaskartelukerhoa vuoden ajan ennen Irlantiin lähtemistä.

Valokuvauksen puolelta pääsin aloittamaan harrastusta enemmän tosissani, kun sain vanhemmiltani valmistujaislahjaksi Canon EOS400D:n. Näin lyhyen tutustumisen perusteella erittäin pätevä harrastelijajärkkäri, jossa todellakin riittää ominaisuuksia enemmän kuin jo omistamassani Panasonicin pokkarissa, jolla kaikki aikaisemmat kuvani on otettu. Kuvan käsittelyssä käytin tällä kertaa erinomaista ilmaisohjelmaa, Picasa:sta. Kyseinen ohjelma on Googlen sovelluksia ja todella tutustumisen arvoinen. Ainakin kuvien muokkaaminen onnistuu helposti ja ainakin väritasapainon löytämiseen ohjelma oli parempi kuin omat silmät.

Jatkossa julkaisen kuviani enemmän tai vähemmän säännöllisesti täällä: http://picasaweb.google.com/tuomas.karhula. Yritän myös keksiä tavan linkittää niitä blogiin. Flickr:n limiitti tuli nimittäin täyteen, ja siksi jotain piti taas keksiä... Vauvan odottamisen ohella sekä valokuvaaminen, että askartelu ovat oivia tapoja viedä ajatuksia pois arjesta. Varsinkin kun allekirjoittaneella ei ole käytettävissä lomapäiviä ennen kesää. Lähin loman tapainen on ensiviikko, jolloin pääsen palvelemaan jälleen isänmaatani viikon verran kertausharjoituksissa... No, ainakin pääsee töistä pois.

Hormoneita onko heitä?

2008-02-04T17:44:00.000+02:00

Kun rouvan siunattu tila todettiin virallisesti saimme kotiin neuvolasta jonkun verran lukemista aiheesta isäksi ja äidiksi tuleminen, sekä vauva. Eräässä kirjassa toisteltiin useaan otteeseen tiettyä fraasia. Nyt myöhemmin tuntuu, että fraasin kirjoittajalla ei ole ollut omia lapsia eikä raskaana olevaa naista kirjaa kirjoittaessa. Tuo kuolematon lause kuului seuraavasti: "Muistakaa, hormonit ovat ystäviämme". Jokainen joka on elänyt raskaana olevan naisen kanssa varmasti kyseenalaistaa lauseen välittömästi. Pikkuhiljaa todennäköinen totuus on kuitenkin alkanut paljastumaan...

Raskaana oleva nainen on raskauden alun jälkeen useaan otteeseen erilaisten hormonimyrskyjen kourissa. Tämä on osaltaan hankalaa aikaa varmastikin itse tulevalle äidille, mutta myös tuleva isä saa oman osansa kaikesta kivasta. Hormonien piikkiin laitetaan usein jyrkkiä mielialavaihteluita, äkillisiä mielihaluja mitä oudoinpiin aikoihin, sekä lisäksi erinäisiä kehon muutoksia. En paneudu tässä sen kummemmin siihen, mitä hormonit naiselle tekevät, niitä tarinoita kertovat raskaana olevat naiset itse eri blogeissa. Kerron tässä sen sijaan siitä, mikä merkitys naisen hormoneilla on tulevan isän elämään.

Naisen hormoneiden tarkoituksena on valmistaa miestä elämään pienen lapsen kanssa. Jo naisen kanssa pääsee kokemaan useita myös pikkulapsilla huomattuja piirteitä. Näihin kuuluvat eriasteiset uhmaiät, "minä itse" - mentaliteetti sekä outojen asioien haluaminen outoina aikoina. Se, että jatkuvasti pitää kulkea varpaillaan ympäri mökkiä pyrkien miellyttämään rakastaan ja olemaan herättämättä hormonien kiukkua on luonnon oma tapa opettaa miehelle hieman nöyryyttä ja varovaisuutta tulevaa ajatellen. Ei ole olemassa mitään niin itsepäistä ja ajattelematonta eläintä kuin suomalainen mies. En nyt väitä että kaikki sellaisia olisivat, mutta kukin voi itse miettiä onko joskus tullut eteen tilanne emännän kanssa josta jälkeenpäin ajateltuna olisi päässyt pois joko myöntämällä heti olevansa väärässä tai joka on aiheutunut siitä, ettei mieleen juolahtanut soittaa mammalle että poikien kanssa menisi vielä muutama päivä kun saunailta pääsi venähtämään pitkäksi... No, jokatapauksessa tarkoitus oli sanoa, että raskaana olevan naisen kanssa saadut kokemukset ovat omiaan valmentamaan miestä keski-iän kriisiä kohden.

En nyt pysty millään kuitenkaan väittämään kuitenkaan että hormonit olisivat vain ystäviämme. Perinteisesti teksti on aina hyvä lopettaa itseään viisaampien lainaukseen, ja niinpä jaan seuraavan mietteen tämän postauksen loppuun: Joskus aikoinaan kalanmaksaöljymainoksessa sanottiin, että eihän se hyvältä maistu, mutta pitää vain ajatella miten hyvää se sinulle tekee... Markkinamiestä viisaampaa ei voi olla, joten pakkokai se on vain uskoa ja lähettävä hakemaan räntäsateeseen tammikuussa keskellä yötä mansikoita sekä salmiakkia.

Raskauden ajan ajanviettoa

2008-01-23T19:56:00.000+02:00

Yksi miehen mielessä pyörivistä asioista kalastuksen ja autojen kanssa vaimon raskaanaoloaikana on se, miten yhteistä vapaa-aikaa voisi raskausaikana viettää. Emännän pyöristyessä ja kaunistuessa ihan jokainen urheilu- tai ampumaharrastus ei välttämättä tule kyseeseen. Esimerkiksi potkunyrkkeily, penkkipunnerrus, kumparelasku tai aikijujutsu eivät välttämättä ole yhteisen hyvinvoinnin kannalta parhaita ratkaisuja. Miehinen itsetunto taas ei välttämättä anna periksi rauhallisemmille lajeille; vesijooga tai satujumppa eivät yleensä ole lajeja joista firman sählyn jälkeisessä saunaillassa voi vaihtaa kokemuksia vanhan liiton puhelinasentajien kanssa. Kotona mököttäminen ei pidemmän päälle ole kenenkään mielenrauhaa turvaava ratkaisu, joten jotain on keksittävä.

Yksi hyvä vaihtoehto tuli kokeiltua tänään; raskaussulkapallo. Sulkapalloa voi pelata omaan tahtiin niin, ettei kummankaan tarvitse repiä paikkojaan. Pieni juoksentelu ympäri kenttää ja kevyttahtinen pelaaminen käyvät kevyestä kuntoliikunnasta. Tietysti liika kilpailuvietti saa sulkapallonkin olemaan jotain muuta kuin sen alkuaikojen esikuva on ollut. Englantilaiset tytöt pelaamassa valkoiset mekot päällä sulkapalloa niityllä hovimestarin kattaessa teetä ja pikkuleipiä puun alle on ehkä hieman erilainen mielikuva siitä, millaista se raakojen ukkojen sulkaa rankaistaessa todellisuudessa voi olla. No, jokatapauksessa... ainakin meille sulkapallo oli hyvä peli ja ehkä harrastamme sitä uudemmankin kerran. Seuraavana olisi tarkoitus kokeilla uimista, joka tosin voi muuttua kuviokellunnaksi poreammeessa raskauden edetessä. Rouvan ehdoilla tässä kuitenkin mennään... Ja miten raskaussulkapallo eroaa normaalista? Raskaussulkapallossa palloa saa lyödä ainakin kaksi kertaa omalla puolellaan ennenkuin se pitää palauttaa verkon toiselle puolelle. Palloa saa myös lyödä vielä sen jälkeen kun se on kerran koskettanut maata. Lisäksi voidaan ottaa käyttöön sääntö, jossa miehen puolen kenttä on kaksi metriä kanttiinsa suurempi kuin mamman...

Kuitenkin... tärkeintä on kuitenkin keksiä yhteistä tekemistä ja aika yksilökohtaista se on miten haluaa aikansa viettää. Esimerkiksi irkkaaminen tai verkkopelaaminen sopivat myös raskaana oleville naisille. Itse tosin suosin liikunnallisempaa tapaa. Ensi kerralle lupaan etten itsekään tiedä vielä mitä aion kirjoittaa, joten siihen sitten!

Kulkupelin valintaa

2008-01-20T09:55:00.000+02:00

Aika moni on sanonut, että auton ostaminen on hankala toimenpide. Isäukkokin oli sitä mieltä että enemmän tunteella kuin järjellä autovalintaa tehdään, ja koskaan se ei ole helppoa. Syvällä kokemuksen rintaäänellä voin nyt sanoa että auton ostaminen on vielä helppo ja mukava toimenpide lastenrattaiden ostoon verrattuna. Auton kanssa ostimme käytännössä toisen mitä kävimme koeajamassa, mutta rattaiden kanssa homma meinasi mennä salatieteiden puolelle.

Kune nsimmäisen kerran astuimme Kuopion lastentarvikeliikkeeseen ajattelin, että homma olisi ohi puolessa tunnissa; vaunuja olisi muutama hassu eri mallia ja hinnat olisivat parin-kolmen sadan kantturassa. Kylläpä ihminen osaa olla väärässä sille päälle sattuessaan... Liikkeillä on jonkin merkin edustus saman tapaan kuin autokaupoissa ja Kuopion liike myi ruotsalaista Emmaljungaa. Pelkästään tällä valmistajalla oli helposti yli kymmenen erilaista mallia esillä ja jokaisessa ominaisuuksia kuin sadassa rautakangessa. Oli neljää pyörää, kolmea pyörää, paripyörää edessä, tuplaparipyörää edessä, alumiinirunkoa, erikoisteräsrunkoa, ilmapyöriä, kennopyöriä, ilmastointia (?), tarvikelaukulla ja ilman hintojen ollessa 500-800 eerikkiä. Tässä vaiheessa oli pakko niellä ylpeys ja vetäytyä tekemään tarkempaa taistelusuunnitelmaa tietosanakirja Internetin pariin. Iltaan mennessä selvisi, että vaunuja todella on kuin meren mutaa ja jokaisesta yleensä toistakymmentä eri värivaihtoehtoa. Lisäksi kun rouva luki illan pimentyessä keskustelupalstoilta tunnelmia, alkoi epätoivoa pukata pintaan. Jokaisella oli (luonnollisesti) mielipide asiasta ja tietenkin kaikki puolustivat ostamiaan vaunuja. Valinnan vaikeus ja vaihtoehtojen määrä kävivät päälle kuin yleinen syyttäjä, joten tässä tilanteessa oli parasta viheltää peli poikki ja viedä stressaanunut rouva nukkumaan...

Koko homma jäi joulun jälkeen vähän taka-alalle ja päätimme tehdä tarkempaa selvitystä pidemmän ajan kuluessa. Kaksi viikkoa sitten kaikki kuitenkin ratkesi yllättäen. Olimme menossa linja-autolla Kuopioon autokauppaan ja Savonlinnan linja-autoasemalle jäi puoli tuntia luppoaikaa ennen kulkupelin lähtöä. Rouva luonnollisesti halusi käyttää ajan läheisessä vauvaliikkeessä, joten sinnehän sitä oli sitten mentävä. Astuessani liikkeeseen ensimmäisenä vastaan löi yliannostus erilaisia pastellin värisävyjä ja niitä siivitti mukava, keski-ikäinen rouvashenkilö, jonka harrastuksena on varmasti vapaa-ajalla puhua mahdollisimman paljon. Kymmenen minuutin jälkeen seisoimme keskellä liikettä vaunut kourassa ja myyjän hehkuttaessa monisanaisesti niiden halpaa (-30%, edellisvuoden malli) hintaa. Vanhan tiedustelu-upseerin vaisto tulevaisuuden helpottamiseksi heräsi, ja kun rouva kysyi että mitäs näiden kanssa tehtäisiin, sanoin että ostetaan pois koko roska. Savonlinnan linja-autoaseman kupeessa sijaitseva liike itsessään oli kyllä hyvä ja puhelias rouvashenkilö myyjänä täydensi ostotapahtumaa. Jälkeenpäinkin ajateltuna ratkaisu oli viisas, sillä vaunujen ostoa saisi varmasti harkita harmaan maailman tappiin asti. Maanantaina kävimme siis hakemassa uuden farmarin perään Brion Duo-vaunut, joissa on ratasosa ja vankkuriosa erikseen. Ja kennopyörät, alumiinirunko, erillisjousitus, heittoaisa jne... En nyt tässä pysty sanomaan oliko ostos miten hyvä, mutta ainakin vaikuttavat kelpo peleiltä. Kenttätestaus alkaa sitten kesäkuun alussa.

Että tämmöinen tarina pelkästään vaunujen ostamisesta. Samalla voin todeta vaunujen ostoa tai naimisiin menoa harkitsevalle pienen ohjeen: Internetin keskustelupalstoja voi helposti verrata tuliaseisiin. Oikein käytettynä mukava harrastus ja voivat tuoda leipää pöytään, mutta voivat aiheuttaa ahdistusta, kärsimystä, hengenvaarallisia tilanteita sekä valtioiden välisiä sotia. Naiset: sieltä saa ihan hyviä ohjeita kunhan suodattaa 90% jutuista pois. Miehet: M0n0wall-nimisellä ilmaisella palomuurilla saa helposti parannettua parisuhteen laatua suodattamalla rouvan koneelle menevää liikennettä tarvittaessa...

Valmistuminen

2008-01-06T21:20:00.000+02:00

Nyt kun kuukausi on taas hävinnyt johonkin, lienee aika yrittää päivittää blogiakin...

Joulukuun suurin tapahtuma oli ehdottomasti valmistuminen lappeen Rannan teknillisestä korkeakoulusta (yliopistosta). Viimeisten vuosien aikana kursseja on tullut käytyä puolivahingossa, ja yhtäkkiä huomasin että ne kaikki olivatkin käytynä. Tahdin kiristämisen jälkeen sain viimein myös lopetettua diplomityöni, jota varten olin Savonlinnaan keväällä muuttanut. Niinpä 19.12.2007 oli minun vuoroni kävellä rehtorin käteltäväksi ja saada kunnia käyttää etuliitettä "Diplomi-insinööri" nimeni edessä tulevaisuudessa. Tunne oli kyllä kertakaikkisen hieno ja seitsemän vuoden uurastus viimeinkin sai konkreettisen päätöksen.

Kävellessäni todistusten jaosta perheeni kanssa Skinnarilan läpi kirjoitti se iäinen mustekynä, jolla maailman historiaa on aikojen alusta asti kirjoitettu, viimeisen rivin yhdelle sivulle. Sirolla liikkellä se laittoi pisteen lauseen perään ja siirtyi seuraavalle sivulle aloittaen uuden kappaleen ja kääntäen vanhan sivun historian hämärään. Seitsemän (oikeastaan viisi) vuotta opiskelijaelämää oli takana ja en voinut olla ajattelematta, että yksi suuri ajanjakso elämästä oli päättynyt. Kieltämättä haikea oli olo kun muutimme ennen uutta vuotta Sannan tavarat Savonlinnaan ja jätimme lappeen Rannan ainakin toistaiseksi taaksemme. Toisaalta, niin moni oli jo lähtenyt ennen minua, että entinen koti ei enää tuntunut samalta kuin vielä muutama vuosi takaperin kun jokaisista juhlista löytyi aina joku tuttu kasvo ja koulun käytävillä käveli aina joku vastaan kenen kanssa pystyi muutaman sanan vaihtamaan.

Mutta uusi vuosi, uudet kujeet. Työura jatkuu toistaiseksi Savonlinnassa ja yksiö vaihtui saunalliseen kolmioon. Samalla vaihdan tämän blogin nyt virallisesti vauva-blogiksi, sillä rouva kantaa Karhulan suvun itäisen haaran ensimmäistä jälkikasvua sisällään. Eilen kävimme ostamassa myös farmari-auton (Opel Astra Caravan -00, 2000 edition 1,8l 16v, viininpunainen), joten totisesti on tyhjä sivu jo saanut ja on saamassa täytettä. Jos yksi osa elämää on takana, niin yksi varsin iso osa on kyllä vielä edessä... Ensimmäisenä uutena aiheena aion kirjoittaa lastenvaunuista ja niiden valitsemisen vaikeudesta. Toivottavasti jo ensi viikolla...

Samalla vaihdan kuvien osoitetta, ja jatkossa päivittelen mielenkiintoisia kuvia osoitteeseen:
http://picasaweb.google.com/tuomas.karhula. Tulevat isovanhemmat antoivat valmistujaislahjaksi uuden kameran, jotta lapsenlapsesta saadaan parempia valokuvia, niinpä em. linkkiin saattaa ilmestyä taiteellisiakin valokuvia seurattavaksi, mutta pyrin pitämään niiden määrän pienenä.

Että tällaista. Lisää taas myöhemmin.

- Diplomi-insinööri Tuomas Karhula

Ja me mentiin naimisiin...

2007-12-10T22:29:00.001+02:00

Joku kävi taas repimässä näemmä kalenterista sivuja irti. Syyllinen hävetkööt. Toisaalta, näin menneistä tapahtumista voi kirjoitella rauhassa, tosin kaksi kuukautta on kyllä pitkä aikaväli blogin päivittämiseen. Onneksi bloggaaminen alkaa menemään muodista, niin voin itse aloittaa taas kirjoittamisen omaksi riemukseni vaikkei kukaan näitä tekstejä lukisikaan.

15.9.2007 oli todellakin merkittävä päivä Karhulan akan lapsen elämässä. Pitkään jatkunut ja osittain villi poikamieselämä sai viimeisenkin naulan arkkuunsa. Helposti tämä ei suinkaan käynyt ja pitkästä kamppailusta oli kyse. Varsinkin viimeinen viikonloppu oli tiukka rutistus kun savolaisesta venkulasta taottiin ukkomiestä oikein porukalla (ks. edellinen postaus). No, aikansa kutakin ja olihan se jo aika siirtyä eteenpäin. Voin rehellisesti sanoa että morsian oli kauniimpi kuin tuo syyskuinen lauantai, vettä nimittäin satoi koko päivän kaatamalla. Onneksi mitään ei edes suunniteltu pidettäväksi ulkona, joten eipä sade ketään haitannutkaan. Kuvia oli tosin kylmä ottaa, mutta se nyt oli pieni riesa. Tapahtumapaikkana oli Tuohikotin kyläkirkko ja jatkojen paikkana Tuohikotin VPK-talo. Bestmänin virkaa suoritti Soinin Teemu ja vihkijänä toimi kukas muukaan kuin Virtasen K-M, joka onnistui kääntämään jopa pitkän linjan ateisteja naispappeuden kannattajiksi varsin värikkäällä toimituksellaan. Kiitos siitä Kirsille, jos tätä luet. Morsiamena luonnollisesti useissakin postauksissa mainittu, iki-ihana Sanna Karhula (os. Karhu)...

Jos ajassa palataan vähän taaksepäin, niin voidaan puhua järjestelemisen vaikeudesta, morsiamen stressistä, lukemattomista valinnoista joita jouduttiin tekemään ja vieraslistasta, joka ei meinannut millään taittua haluttuun muotoon. Järjestelyt tosin sujuivat yllättävän kivuttomasti, ainakin ottaen huomioon että nykyinen itäisen sukuhaaran pariskunta Karhula asui koko proseduurin ajan eri paikkakunnilla. Ylioppilaskuntatoiminnassa olin itse saanut kyllä jotain vihiä siitä, mitä juhlien järjestäminen vaatii, mutta häiden pystyyn polkeminen vaatii paljon muutakin kuin selkeitä linjauksia, kompromisseja ja loogisia peliliikkeitä. Sen kummemmin yksityiskohtiin menemättä, moni asia ratkesi kuin itsestään kunhan niitä ei jäänyt mähmimään liian pitkäksi aikaa. Esimerkiksi cateringia hoitamaan valittiin ensimmäinen ehdokas. Kukat taasen jätettiin täysin yhden kaason vastuulle, ja sekin osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Kun huomion kiinnittää oikeisiin asioihin, eikä esimerkiksi kutsukortin fonttiin tai pöytäliinojen kirjailuihin, säästyy pinnaa monta metriä. Jos joku haluaa tietää yksityiskohtia järjestelyistä, ottakoot yhteyttä, en mene niihin tämän tarkemmin.

Vaikka vielä kolme kuukautta ennen häitä näytti siltä, ettei morsian mitään häästressiä kehittäisikään oli ennustus tuomittu tuhoon. Enimmiltä kriiseiltä kyllä säästyttiin, huonekalut säilyivät ehjinä, sekä etäisyyttäkään otettu kertaakaan enempää kuin jo olleet 160km. Asiaa objektiivisesti jälkikäteen tarkastellen stressi-geeni välittyy varmasti muiden ominaisuuksien mukana jokaiselle naisihmiselle. Sitä on tiedossa ennen häitä yhtä varmasti kuin syksyllä talven yllättämiä helsinkiläisautoilijoita... Mutta eipä tästäkään tämän enempää.

Itse vihkitilaisuus oli aika mielenkiintoinen. Harvoin siitä tällaista sanaa voidaan käyttää, mutta tässä tapauksessa mikään muu sana ei satu kohdalleen. Itse kirkko oli kaunis ja yksinkertainen puukirkko ja puitteet muutenkin mainiot, mutta pappi teki tilaisuudesta erilaisen. Täytyy myöntää että jos pappina olisi ollut kuka tahansa muu, olisi vihkiminen voinut hieman jännittääkin, mutta K-M:n kanssa käyty harjoittelu vapautti ilmapiiriä ja sai koko homman tuntumaan luontevalta. Kyseinen pastorihan liimasi kumpparini ikkunalautaan kiinnin toimiessani yövahtina eräällä lapin rippikoululeirillä, joten mitä tahansa saattoi odottaa. Kun pappi kesken seremonian kaivoi kuluneen kenkälaatikon alttarin takaa ja aloitti puheensa sanoilla "minä kyllä lupasin etten mitään källejä kehitä tänne, mutta...", voin ihan rehellisesti myöntää että huolestuin jo hetkeksi. Laatikosta ei onneksi kuitenkaan löytynyt mitään "hassua", vaan esitys oli viimeisen päälle loppuun asti. Kaikki vieraat kenen kanssa aiheesta juttelin kehuivat kilpaa sekä pappia, että toimitusta. Kiitoksia siis vielä kerran Rouva Pastorille.

Häistä ja niiden järjestelyistähän voisi vaikka kirjoittaa kirjan ja olen yllättynyt jos edes puolet lukijoista jaksavat kahlata koko tekstin tähän asti. Niinpä on hyvä lopetella hääjuttujen kertominen ja keskittyä seuraavaan aiheeseen, eli valmistumiseen. Ensi vuoden alussa blogi vaihtaa hieman aihetta ja tekstiäkin alkaa todennäköisesti tulla enemmän, mutta pidettäkööt aihe salassa vielä hetken. Naimisiin menemisestä vielä sen verran, että voin todellakin suositella. Rouva Karhulasta on tullut entistä ihanampi sekä kauniimpi. Lisäksi ensimmäinen kolme kuukautta lupaa hyvää tulevaisuutta ja parisuhdekin voi erinomaisesti. Että näin. Kuvia prosessista on Flickr:ssä, sieltä voi katsella. (joka muuten täyttyi äskettäin, pitää löytää vissiin parempi paikka...).

Syksy

2007-10-09T13:55:00.000+02:00

Kolme kuukautta meni että heilahti ilman että ehti blogia ajattelemaankaan. Toisaalta, nyt olisi paljon mistä kirjoittaa, mutta aloitetaan tapahtumien kertaaminen syyskuun alusta.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla sain salaperäisen puhelinsoiton, jossa minua kehoitettiin olemaan kämpälläni Savonlinnassa seuraavana perjantaina heti töiden jälkeen jatkuvassa valmiudessa. Koska soittajana oli tulevien häiden bestman, nopea logiikka yhdisti puhelun tuleviin polttareihin. Salapoliisin vaistoni ei suinkaan ollut väärässä tässä asiassa, vaan osuin täysin oikeaan. Itse perjantaina ei mitään ehtinyt tapahtua, mutta lauantaina aamulla puoli viideltä alkoi unen hämärän läpi tajuntaan hiipiä lasin takominen ja möykkä mihin vain lauma miespuolisia nuoria miehenalkuja pystyy. Parvekkeeni oli täynnä huomioliiveillä varustettuja veijareita. Polttarit olivat alkaneet.

Remuava sakki puhalti sisään kartanomaiseen yksiööni täyttäen sen metelillä. Osa porukkaa alkoi pakkaamaan minulle tärkeitä varusteita mukaan ja osa alkoi survomaan päälleni kelta-mustaraitaista asustetta. Reppu sylissä, käsiraudat käsissä ja vangin puku päällä matka kohti tuntematonta alkoi asuntoautossa. Myöhempi tarkastelu tosin osoitti että reppu piti sisällään vähän kaikkea melkein tarpeellista, kuten mm. saksan armeijan kenttälakin. Esimerkiksi hammasharja oli ilmeisesti priorisoitu kyseistä varustetta alemmaksi, sillä sitä ei mukana ollut... Reissun ensimmäinen pysäkki oli 30km Savonlinnan ulkopuolella ja vuorossa aamu-uinti. Luonnollisesti ainut aktiviteettiin osaa ottava oli allekirjoittanut, mutta ryhmän painostuksesta piti aamukylmään järveen painua. Kokemus olisi ollut miellyttävämpi jos ranta olsi ollut syvempi; vielä 50 metrin kävelyn jälkeen vettä oli vain vähän nilkkojen yläpuolelle. Kuitenkin riittävästi jotta koko suuri nahkapinta-ala kastui hetken läträämisen jälkeen. Uinnin jälkeen suunta kohti tuntematonta jatkui. Lyhyen ajon jälkeen ensimmäinen pysäkki oli Juvan ABC, josta matka jatkui kohti Mikkeliä. Mikkelissä vuorossa oli vanhojen hoitojen peseminen pois, joka luonnollisestikin tapahtui Mikkelin keskustassa olevassa suihkulähteessä. Läträämisen jälkeen kouraani lyötiin kitara ja määräys että ruokarahat oli tienattava sitä soittamalla ja laulamalla. Joku vääräleuka voisi sanoa että on helpompi opettaa lemmikkikivi tanssimaan ja soittamaan käyrätorvea kuin Karhulan akan lapsen tienata rahaa laulamalla, mutta tämäkin myytti tuli kumottua. Hieman yli tunnin session jälkeen oli melkein 30 euroa kasassa ja matka saattoi taas jatkua.

Mikkelin jälkeen retkue suuntasi kohti Anttolaa ja X-On - puistoa. Sieltä otettuun polttaripakettiin kuuluivat kaikkein villeimmät vempaimet joissa kaikissa mentiin jonkun tai kaikkien akselien ympäri vaihtelevaa nopeutta. Homman kruunasi jättimäinen ritsa, jossa uhri ammutaan ilmaan ja annetaan taas pudota takaisin. Kerrassaan upea laite, tosin edellisistä laitteista kerätty äärimmäisen paha olo hieman veroitti nautintoa, mutta hieno kokemus silti. Anttolan jälkeen suunta kääntyi kohti Puumalaa, jossa retkue vietti pakollisen tunnin siestan keräten voimia tulevia koitoksia varten ja tankaten nesteitä. Huoltotauko osoittautuikin erittäin tarpeelliseksi, sillä kesken unilta herätetty sakki sai haasteen toiselta polttariporukalta tulla pelaamaan jalkapalloa läheiselle nurmikentälle. Haasteista ei ole tapana kieltäytyä, joten mölinä päälle, lenkkarit jalkaan ja kentälle. Pitkän ja tasaväkisen ottelun aikana koettiin suuria uhrauksia olutpullojen kaatuessa maahan ja tyhjentyessä, maalivahdin tyhjentyessä muuten vain maalin taakse ja hien virratessa. Koska tappio ei ollut vaihtoehto, oli ottelu voitettava ja näin siinä sitten kävikin toisen joukkueen suureksi harmiksi. Ja matka jatkui...

Puumalan jälkeen oli vuorossa kierros läpi Etelä-Savon pienimpien kylien ja päätyminen illan kähmässä Savonrantaan Parskun mökille. Mökillä sauna lyötiin tulille ja agregaatti valjastettiin tuottamaan virtaa illan viihdettä, eli karaokea varten. Tässä vaiheessa voi vain sanoa että luonto hoiti sensuurinsa itse ja kameroiden muistikortit olivat kaikkien onneksi jo täynnä eikä mitään todistusaineistoa tuosta musiikin maailman äärimmäisestä turmelemisesta ole säilynyt näihin päiviin asti. Jossain puolen yön jälkeen agregaatti ja juhlaväki vetivät viimeiset säkeensä ennen sammumistaan pitkän päivän päätteeksi. Onnellisena, mutta väsyneinä sankarit kiipesivät nukkumaan omille ja melkein omille paikoilleen. Koko yönä ei heitelty edes kolikoita eikä nähty lusikoita missään muodossa.

Kerrassaan mahtava setti, mutta niinhän polttareiden pitääkin olla...

Häistä lisää seuraavassa postauksessa. Kuviakin ehkä joskus.

Kesä

2007-07-20T12:55:00.000+03:00

Laiskaa blogikirjoittamista voisi syyttää kesälomasta jos sellainen olisi. Totuus on paljon yksinkertaisempi, mitään ihmeellistä ei ole oikeastaan kuukauteen tapahtunut.

Savonlinna on osoittautunut maineensa mukaiseksi kesäkaupungiksi. Kesän päivät ovat täyttyneet normaalilla toiminnalla: päivät töissä, illat jotain muuta. Iltojen tekemiseksi on vakiintunut punttisali, sulkapallo sekä rullaluistelu. Joskus satunnaisesti melontaa, ampumista ym. jokapojan tekemistä. Olen lähes 100% varma että Helsingistä ei kaikkea tätä olisi vielä löytynyt. Toissapäivänä vietin iltapäivän maaten Kasinon saarten rantakalliolla ja lukien sarjakuvia...

Diplomityö edistyy niinkuin sen pitääkin: lähes 70 sivua tekstiä on kasassa. Valmis se ei toki vielä ole, seuraavana alkaa testijärjestlemän rakentaminen, testaaminen ja testaamisen analysointi. Hyvällä mallilla kuitenkin kun teoriaosa on kirjoitettuna.

Ilmeisesti en vielä ole tänne muistanut kirjoittaa, mutta syyskuussa eteen astuu tilanne että allekirjoittaneen pitää astua alttarille ja urhata poikamieselämä lopullisesti avioliiton edessä. Ainakin tässä vaiheessa mielen täyttää innostuksen sekainen odotus maustettuna pienellä häivähdyksellä pelkoa mahdollisista tulevista polttareista. Mutta ei niistä nyt tämän enempää, kuvailen tapahtumaa sen koittaessa. Järjestelyt ovat kuitenkin hyvällä mallilla, tosin kavereille päätimme pitää omat juhlat ihmisten runsauden vuoksi. Parempi oikeastaan näin, kun kavereita tapaa niin voi keskittyä myös sosiaaliseen toimintaan eikä vain patsastella pöydän toisella puolella ja yrittää näyttää hyvältä.

Kun moni viikonloppu on sujunut mamman luona Varkaudessa on huomenna edessä hieman toisenlainen viikonvaihde: värikuulasotaa maanpuolustustahtoisten nuorten miesten kanssa ja saunomista asiakeskusteluiden kera. Vaihtelu virkistää...

Että näin... lisää sitten kun jotain tapahtuu. Todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin...

Savonlinna, Suomen Venetsian Irlanti

2007-05-27T19:34:00.000+03:00

Kylläpä aika rientää, tuntuu että vastahan tuo Wappu oli...

No, nytpä on taas mistä kirjoittaakin: Piakkoin Wapun jälkeen sain kaksi työhaastattelua, tosin Capgeminille Helsinkiin ja toisen Savonlinnan Puhelimelle. Melkein peräkkäisinä päivinä vielä ja molemmat menivät hyvin. Vaikka keväällä näyttikin pahalta työnhaun kanssa, niin yhtäkkiä paikkoja olikin IT-puolella auki ympäri Suomea. Ja niinpä molemmista paikoista näytettiin virheää valoa. Capin homma olisi ollut konsulttiduunia, hyvä työpaikka ja hyvät edut. Hyvin pitkälti vielä sellaista mitä todennäköisesti tulevaisuudessa haluan tehdä. No, vedin sitten kuitenkin ässän hihasta ja muutin puolitoista viikkoa sitten Savonlinnaan...

Suurimpana syynä tähän ratkaisuun oli ehdottomasti se, että kyseessä on puhdas diplomityöpaikka ja saan näin mahdollisuuden tehdä tuon akateemisen K2:sen valloituksen jo tässä vaiheessa. Vaikka Capin homma olisi epäilemättä ollut hyvin ideaalinen oli se Helsingissä ja diplomityön tekeminen olisi saattanut viivästyä ties kuinka paljon. Vähän liian moni kaveri on olllut nyt pari vuotta vakituisissa töissä ja odottanut mahdollisuutta edes aloittaa dippaa, joten en halunnut päätyä samaan tilanteeseen. Näin jälkikäteen ratkaisu vaikuttaa oikealta vaikka valintahetkellä arvonta olikin monta suuruusluokkaa pahempaa.

Savonlinna on kesällä varmasti yksi Suomen kauneimmista kaupungeista (Jos en muutossa olisi hävittänyt kameraani niin laittaisin kuviakin tänne...). Otsikon mukaisesti viikon jälkeen ensimmäiset mielikuvat olivat noissa kahdessa maailman kaupungissa seuraavin perustein:

1. Ruuhkat. Kuten Dublin, myös Savonlinna on maailman liikennesuunnittelun helmiä. Koko kaupungin läpi menee vain yksi tie, joka on ruuhkainen. Oopperajuhlien aikana kuulemma niin tukossa, että isot autot merkitään puhelinluetteloiden karttaan.

2. Toimiva joukkoliikenne. Savonlinnan läpi menee neljä bussilinjaa joista ei ole mitään käsitystä milloin ne loppupelistä kulkevat. Hyvin satunnaisesti kuitenkin ja aika järjettömiin aikoihin. Kaikkien syy-seuraussuhteiden äiti: Joukkoliikenne on huonoa -> ihmiset eivät käytä -> liikennettä ei paranneta kun ihmiset eivät sitä käytä. Mahtavaa!

3. Rakennetaan ilolla. Dublinin tunnelista kerroin aiemmin viime vuonna postauksessa. Nyt Savonlinna kirii, sillä täällä on julkinen valittaminen viety tasolle, milloin normaalien ihmisten pitäisi älytä olla ottamatta heitä huomioon: Kauppaketju Lidl halusi pari vuotta sitten ostaa vanhan futiskentän joka oli niin huonokuntoinen ettei siinä pystynyt pelaamaan, rakentaa siihen kaupan kaikkine tieliittymineen ja korvaukseksi uuden kentän kaupan viereen -> valitusten takia tämä peruuntui ja Lidl rakensi kaupan halvemmalle tontille. Lose-Lose - tilanne: asukkaat eivät saaneet jalkapallokenttää, Lidl sai rakennuksensa ja kaupunki menetti monta sataa tuhatta. Hienoa toimintaa! Venetsiaan ei kannatane edes verrata, se rakennettiin veden päälle...

4. Vanhoja linnoja. Tai ainakin yksi: Olavinlinna. Komealla paikalla kyllä.

5. Savonlinnassa on helpompi liikkua kuulemma veneellä kuin autolla. Kaupunki todellakin on järvien ympäröimä ja venesatamia on tiheämmässä kuin parkkipaikkoja. Lisäksi kaupunkia on siunattu niin tehokkaalla parkkipirkolla, että autoa ei kannata tuoda Enonkoskea lähemmäksi keskustaa. Oopperajuhlien aikana koko juhlinta rahoitetaan turistien pysäköintirikemaksuilla legendan mukaan...

Mutta todella upeat maisemat aukeavat joka suuntaan. Vihreää ja järveä näkyy joka puolella ja siitäkös meikä tykkää. Ainut huono puoli paikassa on asunto, joka sijaitsee ammattikoulun lähellä... Mainoksessa oli, että asunto olisi peruskorjattu 2000. No, aika vapaa termi tuntuu olevan tuo peruskorjaaminen ja kämppä on aika kamala. Onneksi tässä tarvitsee vain olla puoli vuotta. Syksy hieman pelottaa, koska silloin muut asunnot täyttyvät ammattikoulun teineistä jotka ovat juuri lentäneet pesästään... Onneksi eräs maanpuolustusintoinen (joku voisi sanoa että sotahullu, mutta puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä...) kaveri toimii vartijana tässä kohteessa, apu on lähellä.

Eipä muuta...

Wappu 2007

2007-05-01T13:23:00.000+03:00

Vaikka nyt onkin normaaleilla ihmisillä vasta wapun päivä, on lappeen Rannan teekkariwappu kestänyt jo hyvän kaksi viikkoa. Vaikka itse en rientoihin asiakkaana oikeastaan osallistunutkaan, tuli näinä kahtena viikkona tuli kyllä tapahtumissa käytyä ääniteknikon ominaisuudessa enemmän kuin tarpeeksi. Viime vuoden lopulla Teekkareiden Musiikkikerhon hallitus valitsi minut vahingossa kysymättä puheenjohtajaksi uudelleen ja hetken mietittyäni päätin etten nosta isoa haloota, vaan suoritan kyseistä tehtävää niin pitkään kuin voin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että olin edellisen PJ:n ja Marin kanssa ainoat jotka TeMun koko arsenaalia osasivat käyttää. Tämä taas tarkoitti sitä, että kun keikalle piti lähteä, oli siellä jonkun meistä oltava... Yleensä kaikkien koska uusia hallituksen jäseniä oli välillä hankala saada lähtemään mukaan.

No, ei siinä mitään, bändien miksaaminen on mukavaa samoin kuin valomiehenä toimiminen, mutta valitettavasti hommaan kuuluu myös teknikon ja varsinkin roudarin tehtäviä. Olisihan se mukavaa tulla keikalle oman efektiräkin kanssa ja bändin odottaessa soundcheckiä lavalla tökkiä omat kompressorit, gatet ja efektit kiinni ja aloittaa homma. Käytännössä kuitenkin jokainen viimeviikkojen keikoista alkoi jo pakettiauton hakemisesta yliopistolta ja kamojen kiskomisesta autoon. Päivä päättyi aina kamojen takaisinroudauksella pommariin ja auton palauttamisella, harvoin aikaisemmin kuin 0300.

Finnhitsin rinnalla kuitenkin tänä wappuna oli ehdoton kohokohta Saunayö, jossa bändini Kivi veti viimeisen jäähyväiskeikkansa. Käytännössä tämäkään ei onnistunut niin että olisi vain saapunut otinrauta kourassa lavalle muiden bändien lopettaessa, vaan kohokohtaa edelsi 6 bändin miksaaminen ja valojen tekeminen 4:lle pumpulle. Puhumattakaan lavan rakentamisesta ja PA:n kasaamisesta. No, mitään muuta en odottanutkaan, mutta ilmatieteenlaitoksen Meteltä tilattu lämmin ilma ja auringonpaiste jäivät totaalisesti tulematta. Toisen bändin soittaessa keli muuttui kylmästä todella kylmäksi ja vesisade alkoi. Puoli tuntia myöhemmin taivaalta tuleva tavara muuttui lumeksi... Sekin lakkasi aikanaan, mutta kylmä ilma pysyi ja oman setin aikana alkoi taivaalta taas tulla valkeaa. Jos miksaaminen pakkasella on viheliäistä, niin sitä tuplasti kehompaa on kylmällä soittaminen. Kun kädet eivät tunne kieliä tai plekua ei soittamisesta meinaa tulla yhtään mitään. Kuitenkin kunnialla keikka vedettiin läpi ja yleisöltä tuli paljonkin kiitosta hyvästä keikasta. Ilmeisesti ilma ei niin paljoa vaikuttanut kuin mitä pelkäsin...

Roudauksen taas alkaessa näytti Suomen kevät kyntensä ja lunta alkoi tulemaan toden teolla ankaran tuulen säestyksellä. Hieman sen jälkeen kun kamat saatiin takaisin pommariin, puolet lavasta oli lentänyt tuulen ansiosta pitkin kenttää... hienoa... Tämän erittäin kylmän kaksiviikkoisen koettuani en voi kuin todeta että ilmastonmuutos on kyllä tapahtumassa, mutta ei se ainakaan lämpöä ole wappuna lisännyt.

Tämä päivä mennee puhtaasti hyväntekeväisyyteen, pitäähän sitä levätä. Huomenna alkaakin viimeinen rypistys viimeisten kurssien poistamiseksi listalta ja ankara työnhaku jatkuu.

Hyvää Wappua!

Kaukopartiohiihto 3.2.2007

2007-03-27T15:24:00.000+02:00

Aika kauan siinä meni ennenkuin sai itsensä taas revittyä koneen ääreen kirjoittamaan... Mutta eipä tässä paljoa ole tapahtunutkaan kevään aikana. Kertoilen tässä takautuvasti tapahtumista jotteivat postaukset kasva järjettömän isoiksi. Ensimmäisenä vuorossa kaukopartiohiihto.

Kaukopartiohiihto on Utin laskuvarjojääkäripoppoon järjestämä kaukopartiomiesten perinteitä vaaliva hiihto. Hiihdossa on tarkoitus suorittaa tietty matka tietyssä ajassa, tällä kertaa 75 kilometriä ja 24 tunnissa. Muita vaihtoehtoja olisi ollut 150km/48h ja ainakin 300km/48h. Koska ilmastollisista syistä hiihtoharrastaminen jäi ennen hiihtoa täysin nollille päätimme lähteä Karvosen Markon kanssa vetämään 75km. Normaaleilla nurmisilla 75km ei ole matka eikä mikään, mutta nyt reitti oli vedetty karttaan viivottimella ja suksina olivat perinteisen tyylin armeijan metsäsukset.

Joka vuosi sitä ajattelee että minkä ihmeen takia sitä aina päätyy rääkkäämään itseään pimeään metsään ja joka kerta tulee todettua että "ei koskaan". Kuitenkin, myös joka vuosi itsensä jostain tällaisesta tapahtumasta löytää... Omien rajojen etsimistä sanovat jotkut, eräreitkeilyä sanovat toiset. Emäntä totesi meidän olevan "päästämme vialla"...

Aikaa kyseiseen siirtymään meillä kului yhteensä 14h45min, joten reilusti alle tavoitteen päästiin. Oikeastaan ensimmäinen kolmasosa matkasta meni varsin hyppienkeikkuen ja sitten alkoivat vaikeudet. 10km ennen puoltaväliä allekirjoittaneelta loppui koneesta suola ja tunne on varmasti verrattavissa siihen että polttomoottori lopettaa öljynsaannin. Koska vaihtoehtoja ei ollut, piti vain purra hammasta ja tökkiä sauvoilla eteenpäin. Puolessa matkassa olleessa levähdyspaikasta löytyikin sitten suolaa ja taas matka pääsi jatkumaan. Pakko sanoa että yllättävän kevyesti reissu meni varsinkin kun suksiin en ollut koskenut yli kahteen vuoteen. Pahimmat kilometrit olivatkin viimeiset 4. Ennen Uttia Kouvolasta päin hiihdettäessä on pitkä suora. Pimeällä suora on todella pitkä ja 71km hiihtämisen jälkeen suora ei käytännössä lopu koskaan. Jos olisi malttanut pitää rauhallista tahtia ei ongelmia olisi tullut, mutta Karvonen päätti pistää pystyyn loppuspurtin ja nopeus kasvoi suurimmaksi koko reissulla. Ei varmaankaan tarvitse kertoa miltä hiihtäminen tuossa vaiheessa tuntui...

Maaliin kuitenkin päästiin ja jo viikkoa myöhemmin alkoi olo olla sellainen että ensi vuonna voisi lähteä kokeilemaan 150km. Jospa tällä kertaa vaikka pääsisi hiihtämään myös ennen reissua...

Suomi, lappeen Ranta

2007-01-08T12:50:00.000+02:00

Vähän tässä on kirjoittelu jäänyt vähemmälle juhlapyhien ja muun touhuamisen takia, mutta nyt pieni tiivistelmä mitä Chilen reissun jälkeen on tapahtunut:

Lentäminen on nopea tapa siirtyä paikasta toiseen, ja varsinkin pidemmillä matkoilla huomattavasti mukavampi vaihtoehto matkustaa. Tämä luonnollisesti pätee vain siihen asti kun joku on lentänyt tarpeeksi... Minulla tämä limitti alkoi tulemaan vastaan kun kiipesin Santiagossa koneeseen ja nokka kääntyi kohti Pariisia. Turistiluokan ahtaudessa 50 kiinalaisturistin kohdalla aloin laskemaan monestiko olin vuoden aikana kiivennyt lentokoneeseen ja sain summaksi 31 kertaa. Saman verran tietysti takana on terminaalielämistä varmasti useamman vuorokauden verran. Vaikka nykyajan lentokentät ovat pääsääntöisesti viihtyisiä, ovat ne järjestään myös kalliita ja meluisia paikkoja täynnä ihmisiä. 4-6 tunnin vaihdot alkavat tuntua todella tympeiltä vaikka koneella on pelejä ja elokuvia kaverina. Rajansa sitä on kaikella siis... Toivottavasti tänä vuonna matkustaminen jää huomattavasti vähemmälle...

Lennot takaisin Suomeen menivät ilman sen kummempia selkkauksia. Ranskassa tuli tosin todella kiire jatkolennolle ja vaikka itse selvisin koneeesen asti päättivät matkatavarat jäädä vielä hetkeksi nauttimaan sumuisesta Pariisin ilmastosta (seurasivat seuraavana aamuna perässä Kuopioon asti. Sannalla ei käynyt aivan näin hyvin...). Ensimmäiset päivät Suomessa tuntuivat hieman jänniltä, tuttujen paikkojen ja ihmisten takia tuntui kuin poissa ei olisi ollut ollenkaan. Sama asia tapahtui äsken käydessäni ensimmäistä kertaa yliopistolla yli vuoteen. Samat naamat siellä pyörivät ja kaikki näytti siltä kuin aika olisi pysähtynyt poissa ollessani. Harva kaverikaan oli vielä valmistunut ja ne harvat olivat oikeastaan jääneet jatko-opiskelemaan vielä lappeen Rantaan.

Matkailu kuitenkin tekee ihmiselle todella hyvää ja avartaa näkemyksiä huomattavasti. Monia asioita pitää Suomessa itsestäänselvyytenä kun koko maailmalle ne eivät sitä välttämättä ole. Suomalaisten opiskelijoiden purnaaminen opintotuen riittämättömyydestä saa uusia ulottuvuuksia kun ulkomailla ihmiset joutuvat suurinpiirtein syömään jäkälää ja pieniä kiviä koirien kanssa kilpaa pysyäkseen hengissä. Opiskelijoiden vähän rahat menevät lukukausimaksuihin ja töitä joutuu tekemään oikeasti. No, onhan se totta että ihminen on harvoin nykytilaansa tyytyväinen ja onhan Suomalainen hyvinvointiyhteiskuntakin raskaan työn tulos. Minusta jokaisen suomalaisen pitäisi käydä asumassa vuosi jossain ulkomailla (muualla kuin pohjoismaissa) niin ehkä kaikenlainen turhanpäiväinen valittaminen loppuisi tai ainakin vähenisi. Jos naapuri sattuu pesemään pyykkiä sunnuntaina niin ei se maailmanloppu ole...

Nyt sijaintini on lappeen Ranta viikonloppuisen muuttamisen jäljiltä. Monta kaveria ennätin jo tapaamaan yliopistolla ja harva paikka oli muuttunut. Seuraavan kevään aikana pitäisi lukea vielä 4 - 5 kurssia pois ja alkaa murehtimaan diplomityöpaikan eteen. No, kaikki aikanaan....

On erittäin todennäköistä että bloggaaminen vähenee nyt huomattavasti, mielenkiintoisia tapahtumia on arjessa huomattavasti vähemmän kuin reissatessa. Kirjoittelen kuitenkin varmasti aina sillointällöin tapahtumia ja mietteitä tänne, joten ei se kokonaan toivottavasti lopu. Kiitoksia kaikille lukijoille mielenkiinnosta... kävijämäärän perusteella muutkin kuin äiti ja mummo ovat matkaa seuranneet (tai sitten he monta kertaa päivässä).

Tässäpä tältä erää. Lisää sitten kun jotain mielenkiintoista sattuu.

Kuvia Chilestä

2006-12-22T20:11:00.000+02:00

Nyt on lisättynä kuvia Chilestä ja Argenttiinasta. Yritin lisätä vähän jokapuolelta kuvia, joten kovin runsaasti niitä ei mistään yksittäisestä tapahtumasta näinollen ole...

Tarinaa tulee lisää ensi kerralla.

Sikaa

2006-12-17T19:49:00.000+02:00

Ennenkuin tilitän loput Chilen reissun faktat tänne ja lisään ne monesti vähän kaikille lupaamani kuvat (ensi viikolla...) pieni ja hauska yksityiskohta joulusta:

Ukko oli saanut työlahjaksi sinappia. Tässä ei sinällään ole mitään hauskaa, paitsi isän mielestä, mutta kaikille lienee tuttuja Sika - sarjan teollisuustuotteet? Varsinkin TeMulaiset tietävät liimasaumamassan ja tiivistemassan kyseiseltä valmistajalta. Lähes legendaarista liimaa yhtiö tekee kyllä.

Mutta parasta tässä on se, että isän saama sinappi oli SikaSinappia, sialle. Yrityslahjoja samalta firmalta, mutta ainakin minusta ah, niin hauskaa...

Santiago ja Pinochet

2006-12-11T14:43:00.000+02:00

Reissun viimeinen paiva ja viimeinen yo (maassa, seuraava menee lentokoneessa) kulutettiin Chilen paakaupungissa, eli Santiagossa. Tarkoituksena oli kayda kuuluisalla kukkulalla ihmettelemassa maisemia ja pyorimassa plazalla viimeisia ostoksia tehden. Tassa vaiheessa kaikki naytti hyvalta, mutta eras Chilen entinen diktaattori otti ja kuoli. Suomessahan tama ei aiheuttaisi minkaanlaista nakyvaa reaktiota, mutta taalla asia oli kokonaan toinen. Valittomasti Pinochetin kuoleman jalkeen ihmisia alkoi virtaamaan kaduille, puolet vastustajia, puolet kannattajia. Yhdistettyna latinotempperamenttiin 5 miljoonaa asukasta ja mahdollinen mellakka pienensivat kovasti intoa lahtea hotellilta kauemmas kuin lyhyelle kavelylle...

Hotellihan tassa tapauksessa oli Santiagon Crowne Plaza. Viiden tahden hotelli, joka kuitenkin irtosi tarjouksen ja dollarin kurssin takia n. 45e/naama/yo. Ei paha... Mikas sita oli mielenosoituskulkuetta katsellessa hotellin uima-altaalta auringon paistaessa. Loppuillan mellakatkin nakyivat aika hyvin hotellihuoneen seinan kokoisesta ikkunasta. Tosin ikkuna oli vahan vaaraan suuntaan, mutta kylla rahinaa nakyi siitakin. Kun keskustassa oli kymmenia, ellei satojatuhansia ihmisia polttamassa autoja ja sarkemassa paikkoja, oli hotellin kulmille paatynyt muutama tuhat ihmista. Nama muutama tuhat sitten huusivat iskulauseita ja loppuillasta polttivat auton sijasta siirreltavan muovi WC:n. Tunnelmaa toki siinakin. Ja lopuksi poliisi tuli mellakantorjunta-autolla hajoittamaan joukon helikopterin porratessa ylapuolella.

Etta eipa siina. Hienossa hotellissa oleminen on aika herkkua 21 hostellissa vietetyn yon jalkeen. Sauna ja ulkouima-allaskin loytyiva ja portieeri kantoi laukut huoneeseen asti. Tallaiseen matkustamiseen voisi vaikka tottua. Nyt kuitenkin valmistautumaan 21 tunnin lentoihin Suomeen...

Ushuaia / Punta Arenas, Chile

2006-12-09T16:30:00.000+02:00

Noniin, nyt paasi taas tiedon valtavaylaan kiinni, tosin vaan tilapaisesti Hostellilta, mutta kuitenkin...

Ushuaiassa ensimmaisena paivana kanaaliristeilyn jalkeen vierailimme Maritime Museumissa (tai jotain tuonneppain englanniksi), kuten Rotterdamissakin tuli tehtya. Tama museo toimi samalla myos vankilamuseona. Ushuaijahan oli alunpitaen Argentiinalaisten rangaistussiirtola ennenkuin se sitten asutettiin kunnolla. Kuitenkin... vankila oli museona mielenkiintoinen ja esitteli merenkulkua ja vankila-asioita viimeisimmalta parilta sadalta vuodelta. Hintakaan ei paata huimannut, joskaan en muista paljonko se nyt sitten maksoi... Toisena paivana paatimme tehda pienen kavelyretken laheiselle vuorelle katsomaan Martial - jaatikkoa. Matka sinne osoittautui kuitenkin hyvinkin kiviseksi ja pitkaksi, mutta silti kiersimme tuolihissin houkutukset ja kavelimme melkein huipulle asti ja sielta sitten takaisin. Jaatikko sinallaan ei oikein ollut edes kunnon jaatikko, mutta maisemat olivat komeita ja vuorelle on aina mukavaa kiiveta. Kavelyn jalkeen vietimme hetken hostellilla ja painuimme syomaan viimeisen kerran Argentiinalaista lihaa. Tahan tarkoitukseen valitsimme raflan, jossa liha paistettiin todella paikan paalla. Salin vieressa oli iso lasikuutio, jossa paloi poppa keskella ja itamaisen nakoinen mies heilui ison puukon kanssa ja veisti lampaista ja lehmista haluttuja paloja vieraille. Soin pitkasta aikaa lammasta, ja se olikin parasta mita olen koskaan tahan mennessa syonyt.

Ushuaiasta teimme siirtyman bussilla takaisin Punta Arenakseen jossa majailimme pari paivaa. Tarkoituksena oli tutustua kaupunkiin yms, mutta allekirjoittaneeseen iski tiukka flunssa ja niinpa aika kuilui hostellilla mollottaessa. Sen verran ehdimme, etta kavimme pingviini-risteilylla laheiselle saarelle. Saarella astustaa 62 000 paria pingviineita, joten hyvinkin kaymisen arvoinen paikka tamakin. Ja 100% turistinahtavyys... Talla hetkella sijainti on Valparaiso, jossa vietamme toiseksi viimeista paivaa Chilessa. Eilen flunssan seuraksi tarahti pienimuotoinen mahatauti, joten hukkaputki kaverinani makasin hostellissa mamman hoidellessa viela keskeneraisia asioita ennen lopullista lahtemista.

Mutta jospa tasta kokeilemaan paaseeko keskustassakin kaymaan tanaan...

Ushuaia, Argentina

2006-12-05T18:09:00.000+02:00

Edellisessa postauksessa mainitun pitkan ajomatkan jalkeen paadyimme otsikossa mainittuun kaupunkin... Jotenkin matkustamiseen alkaa jo tottua, ja infernaalisilta kuulostavat 12 tunnin linja-automatkat eivat enaa tarkoita elaman loppumista. Ja aina kun tie vie vuorille niin on aika menee naama ikkunaan liimautuneena ja maisemia ihmetellen. Ushuaia on kaupunkina sijoittunut Andien jaamien juurelle ja sita ymparoivat 1000m huiput melkein joka puolelta, paitsi etelasta, jolloin kaupunki rajoittuu mereen. Ushuaian edesta kulkee Beagle-Channel joka yhdistaa Tyynen Valtameren ja Atlantin toisiinsa.

Ushuaiassa hostellina oli La Posta, joka oli syrjaisesta sijainnista huolimatta loistava ja halpa valinta (10 dollaria/yo/henki kahden hengen huoneessa). Ushuaiassa ensimmaisena paivana kavimme veneajelulla kanaalilla katsomassa merileijonia, lintuja ja paikallista maisemaa vesilta kasin. Valintana oli suuren katamaraanin sijasta pieni paatti paikallisen merikarhun opastamana. Ehdottomasti hintansa arvoinen setti...

Loppu Ushuaija seuraavasta nettikahvilasta kirjoitettuna. Mamma roikkuu kiinni korvasta ja on kovasti sita mielta etta ruokaa pitaa saada. Tassa yhdyn hanen mielipiteeseensa, jo senkin takia etta rouvalla on taipumusta hieman kiukkuilla mikali verensokeri laskee riittavan alas... kuten kaikilla naisilla.

El Calafate, Argentina

2006-12-02T23:04:00.000+02:00

Puerto Natalesin jalkeen vietimme kolme yota otsikon mukaisessa Argentiinlaisesssa kaupungissa. Koko kyla oli pieni, noin parinkymmenen tuhannen asukkaan kaupunki, jonka paa-asiallinen nahtavyys ovat alueella sijaitsevat jaatikot. Ja juuri taman vuoksi mekin El Calafateen menimme. Lukuisista reissuvaihtoehdoista valitsimme itsellemme koko paivan kestavan venereissun alueen toiseksi suurimmalle jaatikolle, Upsalalle. Kylla paikalliset rahaa osaavat haluta, ei katamaraanilla seilaaminen halpaa huvia ollut, mutta hyvinkin nahdyn jaatikon arvoinen. Alueella olisi myos sijainnut El Moreno (tjsp...) niminen jaatikko, mutta sinne ei paassyt veneella ja retkueen sen hetkiset tuntemukset olivat enemmankin venematkan kuin jaatikkovaelluksen puolella.

Toinen paikkakunnallla vietetty paiva meni lahinna lepailyn merkeissa. Muu kaupunki oli puhtaasti turisteille rakennettu ja tuuli oli yksinkertaisesti niin kova ettei ilman autoa mihinkaan kauemmaksi ollut lahteminen. Niinpa paatimme tehda vain pienen retken vuokratuilla pyorilla ja kerailla voimia tuleva varten.

El Calafaten jalkeen eteneminen siirtyi jalleen kumisille jaloille ja bussin keula kohti Puerto Natalesia ja Punta Arenasta jossa viettaisimme yon. Punta Arenaksessa vietetyn yon jalkeen hyppasimme bussiin ja aloitimme 12 tuntia kestaneen matkan Ushuaiaan, jalleen Argentiinaan. Tama matka tuli taitettua eilen ja ihan nopeasti pitkahkokin bussimatka meni. Nakemista oli loppumatkasta jonkin verran, silla tie oli vedetty kulkemaan vuoriston lavitse. Alkumatkasta maisemat oli nahty viidessa minuutissa, Chilen puoli ja Argentiinan puoli sisalsivat lahinna rajatonta tasankoa toisensa peraan ja niin monta lammasta etta niiden laskemisella olisi voitu nukuttaa armeijakunnallinen paivakotilapsia paivaunille.

Yksi asia monien muiden merkillisten asioiden kanssa n ollut rajojen ylittaminen. Lahes joka kerta kun bussilla liikumme, on valttamattomyytena ollut ylittaa Chile - Argentiina raja jompaan kumpaan suuntaan. Tama ei suinkaan kay kuten kirjoissa ja Euroopassa, vaan luvassa on ollut joka kerta byrokratiaa ja kahteen otteeseen matkatavaroiden tutkintaa erinakoisilla tavoilla. Viela ei ole paahan uponnut mika ihmeen merkitys on ennen rajaa jaettavilla ja taytettavilla lapuilla. Kumpaankin maahan niita pitaa tayttaa ja usein rajan jalkeen sailyttaa maahan paluuta/lahtoa varten. Kaikesta byrokratiasta huolimatta nama laput eivat noudata minkaanlaista kaytannon logiikkaa. Usein taytettavana on kopioituva lappu, jossa on valkoinen, sininen, punainen ja keltainen kopiopaperi. Usein rajavirkailija leimaa osan naista lapuista ja pitaa valkoisen itsellan. Seuraavalla rajalla /kulkukerralla kysytaan sitten jotain naista kopiolapuista ja tarkastetaan leima passista. Tama on siis perustilanne, joka luonnollisesti muuttuu joka ikisella raja-asemalla. Joskus takaisin annetaan kaikki laput, joskus keltainen, joskus punainen ja joskus ei yhtaan. Joskus ne kaikki pitaa olla mukana, joskus ei kysyta mitaan muuta kuin passia. Sannalla, jolla on naiden dokumenttien lisaksi myos henkilokortti ja viisumi variaatioita on muutamaa kertaluokkaa enemman. Myos lappuihin taytettavat tiedot voivat joskus olla mita vaan, joskus niiden pitaa olla tarkkoja. Ja molemmilla mailla on luonnollisesti omat lappunta mita taytella. Ihanaa, eiko?

Paras ja toimivin ratkaisu edellaminittuun sirkukseen on tahan mennessa ollut se, etta sailyttaa kaikki paperit mita mukaan on sattunut ja muistaa turistien turvaksi kehitetyn espanjankielisen lauseen "no habla espanjol". Tullivirkailijat nimittain usein eivat puhu englantia ja jos yhteista kielta ei lñydy, arvotaan passiin joku leima ja viitotaan vihaisesti eteenpain. Nain suuressa maailmassa...

Etela

2006-11-27T16:26:00.000+02:00

Kun tarpeeksi menee etelaan niin alkaa tulla kylma. Sita nimittain sai mita tilasi, lampotila on +10 ja vetta sataa.

Maisemat ovat kuitenkin todella komeita ja onneksi mukana on kalvovehkeita ja kylmemman saan varustetta tarpeeksi. Taman hetken sijainti on Puerto Natales, ja illalla 5 tunnin bussimatkan jalkeen Argentiinan puolella El Calafate. Siella olisi tarkoituksena tutustua jaatikoihin ja muuhun maisemaan.

Andithan loppuvat tanne etelaan, joten maisemaa on tiedossa koko matkan ajalle paljon. Muutoin ikkunasta nakyy hyvinkin lapin kaltainen maisema, joskin lampaita ja emuja on aika paljon enemman kuin Suomen lapissa. Viela ei ole mitaan kasitysta miten etelassa ollaan, yritan kaivaa kartan ja koordinaatit jossain vaiheessa. Tasta pari sataa km etelaan alkaa kuitenkin meri, jonka takana on Antarktis, joten suhteellisen etelaisista koordinaateista puhutaan. Tasta jonkinlaista osviittaa; sijainti aivan etelakarjen kantturoissa.

Nyt jotain apetta naamaan ja odottelemaan bussikyytia.

Mendoza, Argentina

2006-11-25T23:44:00.000+02:00

Viimeiset nelja paivaa menivat otsikon mukaisessa mukavassa pikkukylassa (miljoona asukasta) loman merkeissa. Ennen Mendozaa olimme Sannan kanssa pari paivaa Valparaisossa jossa onnistuin polttamaan paani varsin pahasti. Yritan pitaa taman lyhyena ja mahdollisesti kirjoittaa lisaa sitten myohemmin, silla nettiaika on rajallinen...

Mendoza on hyvin turisteille tehty kaupunki, josta loytyy ravintolaa ja kauppaa varmasti jokaiseen makuun. Hintakaan ei suomalaista turistia huimaa, silla tayden ravintolaillallisen sai alle kymmenella eurolla. Ja tassa tapauksessa ei todellakaan puhuta mistaan rehuilla koristellusta sormenpaan kokoisessa kanapalasta, vaan Argentiinalaiseen tapaan lautanen lyotiin eteen kahden nyrkin kokoisen lihapalan kanssa. Jos Argentiinasta ei muuta lahde hakemaan, niin lihaturisteille paikka on ehdoton. Taman jalkeen suomalaisten ravintoloiden pihvit ovat lahinna leivanvaliin sopivia. Mendozassa tutustuin mys kasitteeseen "toast". Tilasin yhdelta kioskilta pieneen nalkaan toast-listalta mielestani paahtoleivan lihalla, juustolla ja kasviksilla (hinta n. 2e). Mielikuvan tilasta sain ruokalautasen kokoisen lehtipihvin joka oli kuorrutettu juustolla, kasvikset olivat lisukkeena mita sai lisata halun mukaan...

btw: hostellina Mendozassa oli Hostel Lao mita voin muillekin suositella. Hieman ehka sotkuinen, mutta ilmapiiriltaan todella rento paikka. Erittain mukava henkilokunta joka tietaa mista kannattaa mitakin aktiviteetteja varata...

Naiden neljan paivan aikana normaalin turistelun lisaksi kavimme heittmassa paivan ohjatun vaelluksen andeille n. 3500 metrin korkeuteen, seka yhtena paivana vietimme aikaa koskenlaskun merkeissa. Lasku oli mahtava kokemus. Sulamisvesien takia paikalline joki oli todella vuolaalla paalla ja sen sijainti mita parhain; andeilla vuorien valisissa kuruissa. Lasku kesti 4-5 tuntia ja kokonaismatkaa tuli 30km. Tama siis pelkkaa koskea, suvantoa ei ollut missaan vaiheessa. Valilla toki pysahtelimme jne, mutta varsin toiminnantaytteinen paiva. Laskeminen tapahtui kumilautalla kahden sveitsilaisen aijan ja kahden oppaan kanssa. Kerrassaan loistava kokemus. Hieman jannitysta oli jatkuvasti ilmassa, silla koski oli tasoltaan III - IV koko matkalta ja viimeiseen stoppariin onnistuimme lautankin kaatamaan. Tama siis todella vaatii isoa kuohua... Kuvia tulee kunhan paasen ne jostain nettiin lataamaan.

Sateiseen ja kylmaan Suomeen (ja Irlantiin) terveisia: aurinko on paistanut koko ajan ja lampotila ollut 30 asteen kantturoissa jatkuvasti. Tama siis ennen tulimaata, jossa tunnetusti on kylma tahankin aikaan vuodesta.

Lisaa tarinaa myohemmin.

Chilessä

2006-11-19T23:24:00.000+02:00

Vihdoinkin täällä. 6 tuntia Helsinki-Vantaalla ja 5 tuntia Pariisin lentokentällä, lennot yhteensä 18 tuntia siihen päälle... Mahtavaa. Lentäminen on kuitenkin suhteellisen mukavaa puuhaa, ja Air Francen palvelu ja pöperöt olivat hyviä pitkälle lennolle sellaisen kansan tekemiksi mitkä syövät sammakoita ja etanoita. Lennolla oli myös mahdollisuus katsoa leffoja ja sarjoja, joten tekemisen puutetta ei onneksi ollut. Lennot kotimaasta Pariisiin menivät hyvin ja HV:n kentällä sain nojatuolin sähköpistokkeella vallattua ja aika suorastaan lensi Neverwinternightsin parissa.

Pariisissa ei sitten mennyt ihan niin hyvin. Turvatarkastukset olivat luonnollisesti tiukkoja, mutta yllätyksenä oli se, että boarding passin tarvitsi joka kerta näyttää erikseen. Joka kerran jälkeen työnsin sen luonnollisesti reisitaskun uumeniin ja kamat sylissä sitä kannoin sieltä. Kuvittelin olleeni valmistautunut kaikkiin tarkastuksiin, mutta unohdin kentältä ostamani Pepsi-pullon... siitähän se sitten älämölö nousi. Jostain käsittämättömästä syystä kukaan ei paikalla puhunut englantia ja virkailija viittoi että minun pitäisi juoda pepsi pois. En tiedä ymmärsinkö väärin, mutta kietaisin puolen litran pullon huiviin ja naisvartija päästi saman tien pois leveän hymyn saattelemana. En tiedä siivoavatko ranskalaiset kenttäänsä polttomoottorivekottimilla vai miksi ihmeessä sähkö ei saanut mistään kentältä. Puolen tunnin harhailun jälkeen kentältä löytyi läppäripaikka, joten kone kiinni, leffa pyörimään ja aikaa palamaan...

Lento itsessään meni hyvin, tosin lentokoneessa nukkuminen ei niin herkkua ole. Chilen päässä sitten alkoivat ongelmat... Jono tulliin oli puolentoista tunnin mittainen ja virkailijalle piti näyttää kaikki mahdolliset paperit ja todistukset maahan päästäkseen. Tästäkin vielä selvittiin kunnialla ja kun rinkkakin löytyi terminaalin perältä kuvittelin kaiken olevan hyvin. Siihen asti kun näin läpivalaisulaitteen ja jonot sinne. Olin 100% varma että narahtaisin jostain käsittämättömästä syystä ja olemattoman espanjani turvin jäisin tulliin vähintään viikoksi. Mielessä välähtivät jo kuvat pienestä huoneesta, hikisestä viiksiniekasta ja katossa pyörivästä tuulettimesta kun naisvirkailija viittoi luokseen ja sanoi ilmeisesti että rinkka auki. Huuli pyöreänä hetken ihmettelin että mitähän rouva oikein kunnes sain yhdestä lauseesta selvää: "habla espanjol?" "no". No, jotenkuten englanti taittui virkailijalta ja rinkan avaaminen alkoi. Kaukaa viisasti olin hirttänyt rinkan kiinni nippusiteillä ja eihän se ilman teräasetta auennut. Nähtyään karkit mitä olin tuomassa hän oli tyytyväinen ja päästi minut menemään.

Tästä se matka alkaa... seuraava päivitys voi olla vähän myöhemmin, netti ei ole itsestäänselvyys täällä.

Nettiradio: Pandora

2006-11-15T13:14:00.000+02:00

Emäntä valisti minua seuraavalla linkillä: www.pandora.com. Kyseessä on nettiradio, jota voi opettaa soittamaan haluamansa tyylistä musiikkia. Luonnollisesti radioon kirjaudutaan, jolloin musiikit voi soittaa miltä tahansa koneelta. Toimintansa radio rahoittaa mainostuloilla, tai vaihtoehtoisesti kuukausimaksuilla jolloin mainoksia ei tarvitse katsella. Omaan tiliin voi tehdä 100 erilaista kanavaa joista jokaisen voi opettaa soittamaan tietynlaista musiikkia. Itse tein jo Dream Theaterin ja Sentencedin tyylistä musiikkia soittavat kanavat.

Suosittelen ehdottomasti. Ainakin metallia kyseinen asema löytää paljon hyvää ja sellaista mitä ei ole vielä kuullut. Kerrankin nettiradio mikä soittaa pienen opettamisen jälkeen ainoastaan hyvää musiikkia.

Valmistautumista Chileen

2006-11-15T12:22:00.000+02:00

Viimeisimmät päivät Suomessa ovat menneet pääsääntöisesti saunomiseen, ruisleivän syöntiin ja lepäilyyn. Tämä siksi, että ensi lauantaina olisi tarkoitus vetää kolmen viikon rypistys Chilessä sisältäen kaikennäköistä turismia, matkailua, sekä tietenkin mamman jälleennäkemisen. Jo pelkkä menomatka Chileen tarkoittaa 17 tuntia lentokoneessa ja 10 tuntia lentoasemilla - tyylistä reissaamista. Air France ilmoitti tuossa pari viikkoa sitten että minulla olisi Helsingissä tunnin vaihdon sijaan kuuden tunnin vaihto. Mikäs sen ihanampaa... Itse Chilessä käymme sitten kiertämässä kaikki paikat mihin emäntä ei vielä ole ehtinyt, ja tämä tarkoittaa aika paljon bussissa istumista ja hostelliasumista. Mutta kaikki tämä on toissijaista, sillä emäntää ei tämän vuoden puolella olekaan näkynyt muuten kuin kuvissa ja Chile jo maana on sellainen että siellä harva on loppupelistä käynyt. Pelkkää elämystä siis tiedossa.

Etukäteisvalmistelua reissu on vaatinut lähinnä shoppailun osalta. Jo Irlannista ostin retkihousut ja retkipaidan jotka on tarkoitettu useammalle ilmastolle. Samalta reissulta mukaan jäi Livingstone - tyylinen valkoinen lierihattu, jonka käyttöön emäntä antaa luvan sitten paikan päällä, jos antaa... Suomesta mukaan ostin retkilenkkarit GoreTex XCR - vuorella ja Vibramin pohjalla varustettuna. Männäviikon olen käyttänyt myös lenkkareiden sisäänajamiseen. Ennestään omistan jo teknistä vaatetta kuoriasun ja vaellushousujen verran, joten eiköhän niillä pärjää. Joku voisi tässä vaiheessa ihmetellä että mitä ihmettä siellä tekee tällaisella varustuksella? Ja eihän Valparaiso-Santiago akselilla tarvitsisikaan, siellä on nyt kesä ja lämmin. Mutta matka pitää sisällään noin 10 päivää Tulimaata, jossa keli voi olla ihan mitä tahansa. Ja onhan varusteita mukavaa muutenkin ostaa... Seikkailuasun sain 70e hintaan 50% alennuksella, hattu maksoi muistaakseni 7e ja lenkkarit 50e 70% alennuksella. Ihan järjettömästi en siis ole kuitenkaan rahaa polttanut ja varsinkin hyvät vaelluslenkkarit menevät kyllä tarpeeseen.

Seuraavana olisi tarkoitus ostaa emännälle ja Tuomakselle tuliaisia. Tämä pitää sisällään lähinnä elintarvikkeita, ja niistäkin makeisia. Lakua, salmiakkia ja mustaa tuplaa, niillä mennään. Samoin pitäisi antikvariaatissa käydä kirjaostoksilla. Koska reissu on pitkä ja bussi/lentomatkat vielä pidempiä, pitää tekemistä olla lukemisen merkeissä jonkin verran. Sanna tosin huomautti että mukaan pitää tuoda tuliaisiksi myös paljon tyhjää tilaa, sillä hänelläkin tavaraa on Suomeen tuotavana enemmän kuin paljon. Tästä syystä siis antikvariaattiin, kirjoja voi heitellä mäkeen sitä mukaan kun niitä on lukenut. Hieman saksalainen meininki, mutta käytännön (emännän) sanelema pakko. Ostan toki siis pieniä pokkareita yms, en suinkaan kovakantisia keräysharvinaisuuksia...

Paljon kävijöitä...

2006-11-11T00:14:00.000+02:00

Blogissa meni juuri äsken 8000 kävijän raja rikki. Mukavaa että joku lukee tätä meikän suoltamaa tekstiä. Toivottavasti on viihdyttänyt kaikkia!

-tupi

HIstoriaa: Irlannin viimeiset päivät

2006-11-10T23:57:00.000+02:00

Näin jälkeenpäin ajateltuna viimeinen viikko Irlannissa meni ohitse todella nopeasti. Perjantaina kävimme syömässä TL + kämppisporukalla Mongolialaisessa grillissä, joka kuuluu taas sarjaan "voin suositella käymistä". Paikan idea on että ruokaa saa vetää niin paljon kuin haluaa, mutta tämä ei vielä sinällään tee paikasta erilaista. Poikkeavaa on se, että ruuan saa valita pöydästä raaka-aineista itse ja viedä sen jälkeen annoksen kokille paistettavaksi. Ainoat huonot puoli tässä ovat tietysti, että oma mielikuvitus ei meinaa riittää, tai sitten allekirjoittaneellekin sattunut virhe liiallisen maustamisen kanssa... Ruuasta kun ei meinaa makuja erottaa jos liiallinen chili polttaa suuta kuin elävä tuli; kaikki pöperöt maistuvat silloin samalle.

Lauantaina sain vieraiksi kaksi kaveria Saksasta, Lenen ja Sabinen, jotka liittyivät illalla virallisiin läksiäisjuhliin Woolshedissa. Oli todella mukavaa nähdä kuinka moni Irlannin kavereista oli päätynyt paikalle ja illan lähetessä loppuaan olo oli todella haikea. Monta kaveria on Suomessa, mutta monta jäi myös Irlantiin taakse. Lisäksi sain omalta tiimiltäni lahjaksi Pantera - tuhkakupin, jonka käytöstä sisustusesineenä ei neuvotella... Kaikki hyvä loppui aikanaan, ja niin myös kyseinen iltakin. Seuraavat pari päivää vietin vielä turistina saksalaisten ystävieni kanssa ympäri Dublinia, ja keskiviikkona koitti lähtö. Voi pojat miten pakkaaminen voi olla viheliäistä puuhaa... Siinä vaiheessa kun olin mättänyt matkalaukun turvoksiin tavaraa, oli puolet lähtevästä kamppeesta vielä sängyn päällä. Tässä vaiheessa piti alkaa jo heittämään tavaraa pois ja työntämään loppuja kaverille Suomeen kuljetettavaksi. Tästä kaikesta huolimatta pääkassi painoi 28,5 kiloa, reppu viitisentoista, läppärilaukku muutaman kilon ja putkikassi 10. Paljon sitä ihminen osaa tavaraa haalia itselleen.

Keskiviikon matkustuspäivänä hyvä ja huono tuuri vuorottelivat jatkuvasti. Aamulla ilma oli hyvä ja Urbus sai itsensä paikalle suhteellisen aikataulussa. Huono tuuri kävi siinä, että lento lähti melkein tunnin myöhässä Dublinista. Hyvänä puolena Köpiksessä kävi se, ettei lentoa tarvinnut odottaa lainkaan, miinuksena taas ruokaa ei ehtinyt ostaa kun vaihtolennolle piti juosta terminaalin päästä toiseen. Helsinkiin selvittyäni huomasin ettei matkalaukku juossutkaan koneesta toiseen omistajansa tahtiin, mutta tämäkin kääntyi iloksi kun SAS lupasi toimittaa laukun seuraavana aamuna Kuopioon (mikä tapahtuikin...), eipä tarvinnyt kantaa mokomaa junaan lainkaan.

Junassa koin sitten sen kuuluisan owned - olon kun aloin juttelemaan kahden papan kanssa tietokoneista. Ilmeisen tärkeitä herroja olivat ja tulossa jostain kokouksesta Helsingissä, mutta sangen mukavia ja hyvinkin ystävällisiä. Puhetta tuli sitten tietokoneista ja langattomista verkoista ja pian päivittelimmekin sitä, miten junassa ei vielä langatonta verkkoa ole saatavilla. Vaatimattomasti halusin esitellä tietoaittani kokoa ja kerron papoille että verkkohan olisi helppo toteuttaa ja nettikin saataisiin paikalle esimerkiksi junan sähkölinjaa pitkin. Tähän toinen pappa sitten tokaisi "Niin, tuo kantoaaltomodulaatio onkin mielenkiintoinen ja hyödyllinen tekniikka. Mieleeni nousee kun 80-luvun alussa teimme tehtaalle tiedonsiirtojärjestelmää sähköverkkoon. Yhdellä pistokkeella ja johdon vetämisellä saatiin sähkö ja netti toimimaan.". Mitäpä tuohon enää sanomaan... minun kosketukseni datasähköön ja kantoaaltotekniikkaan oli kotoisin 2000-luvulta ja luennoilta. Vaihdoin hienovaraisesti aihetta etten nolaisi itseäni enempää turhalla pään aukomisella...

Mutta suomessa ollaan! Saunomassa on tullut jo käytyä ja kavereita moikkaamassa. Huomenna on samaa tiedossa sitten Mesierin synttäreillä.

Blogi ei lopu vieläkään...

Viimeisiä viedään

2006-11-08T09:42:00.000+02:00

Viime perjantaina oli Irlannin-komennuksen viimeinen työpäivä. Jo koko viimeinen viikko vähän uumoili tulevaa ja työtehtävät muuttuivat seuraajan koulutukseen keskittymiseen. Ainakin vähän... En tätä aikaisemmin ehtinyt kirjoittamaan, mutta nyt kirjoita. Tämä ei siis suinkaan ole viimeinen kirjoitus tähän blogiin, mutta viimeinen postaus Irlannista, bussi nimittäin lähtee kentälle 20min kuluttua ja sieltä SAS:in lento Suomeen.

Vihdoinkin voin sanoa: Ohi ON!

Kirjoittelen viimeisen viikonlopun kuulumiset koneesta ja postaan kun pääsen nettiin.

Terveisiä vaan kaikille lukijoille jo tässä vaiheessa.

Hollanti act 2

2006-11-03T10:53:00.000+02:00

28.10 Antwerben

Lauantaiaamuna oli aika viettää aikaa niinkuin lauantaiaamuna aikaa kuuluu viettääkin; vaakatasossa telkkarin edessä. Köörin pikkuhiljaa heräillessä pitkän työ- ja turistiviikon jälkeen taioimme jääkaapin sisällöstä jonkin näköisen aamupalan ja päätimme lähteä kiertelemään BOZ:in keskustaan ostamaan vaatteita illan Antwerbenin settiä varten.

Tarkoituksena oli toki lähteä jo päivällä Antwerbeniin, mutta valitettavasti se jäi lähinnä haaveeksi kun aamu pitkittyi hieman liikkaa. No, kesällä sitten mamman kanssa kiertämään samat kolkat päivällä, kyllähän siellä näkemistä riittää. Illan hämärtyessä kiipesimme sitten siipikarjalla koristeltuun Corollaan (ks. flicker) ja painoimme Sonata Arctican tahdittaman kumijalan kohti moottoritietä. Hollanti ja Belgia ovat Saksan ohella autoilijan paratiisimaita. Tiet ovat leveitä ja hyviä ja autokanta uutta. Tosin nopeusrajoitukset ovat vain viittellisiä; rampilta motarille tullessa aloin kiihdyttämään muun liikenteen nopeuteen. Hetken pedaalin polkemisen ja vaihdelaatikon hämmentämisen jälkeen aloin kummastelemaan kun edelläajava vain etenee kauemmaksi vaikka Corolla huusi elämänsä loppua. Ehdin jo äänen ihmetellä ajo-ominaisuuksien häviämistä kun vilkaisin vahingossa noipeusmittariin. 145 lasissa ja kanssa-autoililjat painuvat vielä horisonttiin. Nopeusrajoitus alueella oli 70 km/h...

Antwerbenin keskusta oli kuin turistikaupungin pitääkin; kauppoja vieri vieressä ja ihmisiä liikkellä aamusta aamuun. Illan vietolla oli suunnitelmana käydä syömässä jossain ja painua sitten yökerhoon, joka sattumalta oli punaisten lyhtyjen alueen keskellä. Ruokapuoli hoidettiin kuntoon Libanonilaisessa raflassa, jossa ruoka oli erinomaista ja erinomaisen halpaa. Viidellä eurolla söi mahansa täyteen paahdettua kalkkunaa, leipää ja viittä eri kastiketta. Terolle vaan terveisiä Libanoniin jos satut tätä lukemaan... Ruuan jälkeen olikin sitten tarkoitus suunnistaa kaupungin toiselle laidalle yökerhoa kohden.

Idea yökerhoon lähtemisestä oli aika yhteinen. Kukaan sankareista ei aikaisemmin ollut käynyt Dublinin Santzibaria kummemmassa clubissa ja nyt tarjoutui mahdollisuus siihenkin. Samalla tulisi nähtyä se legendaarinen punaisten lyhtyjen alue, ihan noin turistimielessä. Punaiset lyhdyt olivat kyllä pienimuotoinen yllätys; kortteli ei juurikaan eronnut normaalista ostoskadusta, yleisvalaistus vain oli punainen ja mallinuket ikkunoissa olivat eläviä ja myivät muuta kuin vaatteita. Lisäksi kaduilla käveli pariskuntia, osa jopa lastenkin kanssa, ja yleisilme oli siistimpi kuin yhdelläkään Dublinin kadulla. Suosittelen kyllä tutustumaan miten kyseinen asia on suuressa maailmassa hoidettu, Suomessahan koko hommaa ei tunnusteta lainkaan ja asiasta yritetään vain vaieta. Mitään kantaa en tässä ala maailman vanhimman ammatin moraalipuoleen ottamaan...

Yökerho oli juuri sellainen kuin sen oli odotettukin olevan. Keskiaikaisittain rakennetussa clubissa koristeet ja vehkeet olivat viimeisen päälle ja tanssilattiallekin kuului musiikista muutakin kuin diskantti ja basso. Lisäksi eri tasolla oleva erilaista musiikkia soittava paikka oli eristetty läpinäkyvin lasilevyin tanssipuolesta ja niinpä musiikit eivät sekoittuneet keskenään ja keskustelukin oli mahdollista. Samalla paikassa oli suurin savukone mitä olen ikinä nähnyt. Itse kone ei ollut kovinkaan kummoinen, mutta savua levittävä tuuletin oli. Puolitoista metriä halkaisijaltaan oleva helvetinkone nimittäin puhalsi savun ympäri tanssilattiaa ja clubia alle kolmessa sekunnissa. Vaikuttava ilmestys ja sai ilman liikkumaan... Muutoin ilta sujui normaalisti, tosin heikoimmaksi lenkiksi osoittautui yllättäen Serto, joka halusi nukkumaan jo kahden aikaan. Clubihan olisi ollut auki aamu viiteen - kuuteen, mutta tähän aikaan poistuminen sopi toki minullekin.

29.10 Takaisin Dubliniin

Sunnuntaina ei juuri tehty yhtään mitään. Tosin paluumatkaankin oli varattava aikaa, mutta aamu oli normaaliakin hiljaisempi. Lepopäiväksihän sunnuntai on tarkoitettu, ja lähiseudusta oli kaikki mielenkiintoinen tullut tarkastettua jo edellisinä päivinä. Eipä siis muuta kuin kassi olalle ja juna-asemalle. Tulomatkasta oppineena olin varannut edelliset päivät kolikoita taskuun maksua varten, joten senkään suhteen mitään ongelmia ei sattunut. Dublinissa melkein vuoden asuneena tuntui täysin käsittämättömältä että junat lähtivät ja saapuivat juuri ajallaan ja kolmen minuutin vaihto välilläkään ei aiheuttanut huolta.
Ryanairi sitten senkin puolesta. Kone oli kevyet kaksi tuntia myöhässä ja lentoasema odotuspaikkana ei ole mikään miellyttävin. Pikkuhiljaa alkaa tuntumaan että reissaaminen saa todellakin riittää, ei elämä lentoasemilla ja siipien/pyörien päällä mitään auvoista ole vaikka jotkut niin väittävätkin. Kohta pitäisi sentään olla edessä viimeiset lennot Dublin - Hki ja vähän myöhemmin tiukka rypistys Chilessä. Ensi vuoden alusta en varmasti mene Tallinaa kauemmas ainakaan vähään aikaan. Ellei sitten hallitus päätä jotain toista...

Hollanti, act 1.

2006-10-30T19:35:00.000+02:00

25.10 Matkustus.

Tämän reissun päätin tehdä, kuten Manchesterin keikankin, Ryanairin koneella. Lennot Dublin - Eindhoven tulivat maksamaan noin 70 euroa, vähemmänkin jos matkustuspäivät olisivat joustaneet enemmän. Mukaan lähdin pelkällä repulla, mutta samalla vein Sertolle hänen viimeisiä kamojaan Dublinista; jääkiekkokassillinen kenkiä... Kuten arvata saattaa, vettä tuli kuin aisaa ja bussi oli myöhässä töistä lähtiessä, likomärkä startti keikalle ei luvannut kovin hyvää... Lento itsessään lähti kuitenkin ajallaan ja sujui hyvin.

Eindhoveniin pääsy oli kuin olisin saapunut 20 vuotta tulevaisuuteen. Asemarakennus oli täysin tuliterä ja sen edustalta lähti sähköbussi juna-asemalle. Alkumatkasta suurin osa katuvaloista oli väriltään sinisiä, ja katuja reunustivat uudenkarheat toimistopalatsit Irlannin rauniohökkelien sijaan. Matka alkoi jo tuntua miellyttävältä, mutta sitten iski totuus; Hollannissa ei junalippua saa ostettua illalla kuin automaatista, joka hyväksyy vain kolikoita ja paikallisia pankkikortteja. Mistäs siinä sitten kolikoiksi muutut... No, ruoka kelpaa aina ja grilliltä sai juuri sen verran kolikoita takaisin että ne riittivät opiskelijalippuun Bergen Op Zoomiin.

Danielin ja Serton kämppä BOZissa oli juuri sellainen millaista voi kolmelta ukolta odottaa... "onko teillä täällä mitään eläimiä, tuntuu että nenää vähän kutittaisi?" "no ei kai, yläkerrassa yksi ruotsalainen ja keittiössä viljelmä banaanikärpäsiä..." ja niitä sitten riittikin... No, on sitä pahemmissakin paikoissa nukuttu.

26.10 Bergen Op Zoom

Lyhyen ja huonosti nukutun yön jälkeen oli miellyttävä herätä keittiössä riehuvan hurrin mekastukseen. Syy huonoon nukkumiseen oli vieressä koisaava Serto, joka narisuttaa öisin hampaitaan ja pitää pahempaa ääntä kuin pakun kokoinen heinäsirkka. Rasittavaa... Torstain pyhitin kyseiseen pikkukylään tutustumiseen ja loman viettämiseen. Koko aamupäivän kiertelin kylää ja ihmettelin jos jotain katseltavaa löytyisi. Ei löytynyt... itse kylä on kyllä nätti ja todella siisti, mutta äkkiä läpi kävelty. Iltapäivästä kävin ostamassa Kimmolle tuliaisiksi laatikon sikareita ja menin torin laitaan nauttimaan omenapiirakasta, kahvista sekä haitarimusiikista. Loppupäivä vierähtikin sitten sohvalla maatessa ja akkua ladatessa.

Kun ukot tulivat töistä kämpille päädyimme ruokailun jälkeen ottamaan ensi kosketuksen läheiseen isoon kaupunkiin Belgian puolella, Antwerbeniin.

27.10 Rotterdam

Rotterdamissa sijaitsee Europan suurin ja maailman kolmanneksi suurin satama ja sen väkiluku on 600000 kantturoissa itse kaupungissa ja vähän rapiat miljoona koko alueella. Rotterdamiin pääsi helposti BOZ:sta junalla suoraan, muttamutta... Etukäteisvalmistelu olisi varmaan tässäkin tapauksessa ollut hyödyksi, en nimittäin koskaan ole varmaan ollut niin pihalla kuin mitä junasta astuessani olin. Edellisellä kerralla olin intin lomilta palaamassa ja tärähdin Helsingin keskustaan etsimään bussiasemaa. Jos ei ole minkäänlaista käsitystä missä päin se on, niin ei se niin helppoa ole löytää... Minulla ja Rotterdamin asemalla ei ollut minkäänlaista karttaa, ja ilmansuuntakin selvisi vasta auringosta. Ajattelin kuitenkin seurata suurinta osaa ihmisiä ja arvelin pääseväni sitä kautta keskustaan. Näin sitten kävikin, ja vain tunnin harhailun jälkeen löysin kaupungin inffopisteen josta lähtiessäni varustauduin kartalla.

Koska minulla ei vieläkään ollut selkeää kuvaa mitä kaupungista kannattaisi katsella, suunnistin lähellä olevaan Maritime Museumiin ihmettelemään laivoja ja Rotterdamin sataman historiallisia vaiheita. Itse museo oli pieni pettymys, mutta sen pihalla oli varsin kattava kokoelma eri-ikäisiä laivoja. Museolta jatkoin alaspäin historiallisen kanavakaupungin lävitse joen rantaan ja sieltä pienen lenkin heittäen takaisin keskustaan.

Illalla tarkoituksena oli lähteä johonkin liikenteeseen, mutta Rotterdamissa iskenyt kevyt kenttäflunssa äänesti vastaan ja raskas viikko vaati veronsa kaikilta. Päädyimme jäämään kämpille ja katsomaan kulttuurielokuvia; illan antina oli Scarface sekä Kummelin Jackpot ja Kultakuume. Erinomaisia elokuvia kaikki kolme...

Hollantiin

2006-10-24T20:27:00.000+02:00

Huomenna olisi tarkoitus lähteä Hollantiin. Tarkempaa paikkaa en muista, nimi oli jotenkin ihmeellinen, mutta Eindhovenin kentälle on lento. Sieltä tunti junalla tapaamaan Sertoa ja Danielia, jotka lähtivät Hollantiin duuniin paremman työn perässä. Niin moni on kehunut Amsterdamia, että viimeiset lomapäivät piti käyttää tähän reissuun. Ainakin odotukset on kovat. Ja kun kyseiset kaverit tuntee, niin tylsää ei ainakaan tule olemaan...

Ja sivuhuomautus: on se vaan onni ettei meikäläisen talous ole kiinni omasta jalkapallotaidosta. Vaikka tässä nyt on jo kymmenisen kertaa käyty pelaamassa, niin ei se pallo aina vieläkään mene sinne minne pitäisi. Paljon enemmän kuitenkin kuin ensimmäisillä kerroilla. Ja yleensä seuraavana aamuna ei ole läheskään niin kuollut olo...

Kulinarismia ja urheilukulttuuria

2006-10-19T19:44:00.000+02:00

Vierähtipä viikko äkkiä, tarkoituksena oli alkuviikosta kirjoittaa, mutta nythän on jo torstai. Samoin kuukausi on mennyt heilahtaen, mikä ei välttämättä ole huono asia, sillä se tarkoittaa että mammaa näkee taas yhtä kuukautta lyhyemmän ajan kuluttua. Tässä siis kuulumisia taas tältä- ja viimeviikolta.

Viikonloppu oli muutoin perinteinen kauppareissuineen ja illanistujaisineen, mutta lauantain rauhallinen kaupunkishoppailukeikka muuttui varsin yllättäen joksikin ihan toiseksi. Varsin viattomana lähdin kämpiltä kohti kaupunkia yhden korvilla ja yllätys yllätys, törmäsin sitten Pekkaan. Pekka oli myös menossa kaupunkiin, joten lyöttäydyimme yhteen ja istuimme bussiin. Perillä shoppailimme hetken ja törmäsimme sitten Pekan emäntään Liinuun sekä muutamaan kaveriin, Katariinaan, Nooraan sekä Hannaan. Naisvallalla he puhuivat pekan lähtemään mukaansa, ja pekka pakotti minut mukaan mielen tueksi ettei akkavalta söisi järkeä aivan kokonaan. No, mukaan vaan ja taksiin ja suunta kohti vuoria ja Johnie Fox-pubia. Johnie Foxissa kävimme kerran Miikan ja Maikun kanssa jo aikaisemmin, mutta kyllä paikka toisenkin käymisen kestää. Pitkän taksimatkan jälkeen iskeydyimme täyteen pubiin pöytään ja otimme ruokalistat eteen. Hetken harkinnan jälkeen päädyimme kokeilemaan jotain vähän erilaista ja otimme pekan kanssa sammakon reisiä alkupalaksi ja ankan rintaa pääruuaksi. Pekka päätyi miekkakalaan. Ankka oli suorastaan suussasulavaa, mutta syötyämme puoliksi kaksi sammakkoa ja perunan, päätimme että sammakot jääkööt ranskalaisille. Maku muistuttaa lähinnä limaista kanaa ja 14 euron annoksessa oli syötävää lähinnä nimellisesti. En voi suositella. Jos joku haluaa maistaa, kaipa se kokemuksena kannattaa, mutta yliarvostettua evästä.

Eilen oli paitsi lepopäivä treenistä, myös mahdollisuus kokeilla herrasmiesurheilua, eliittien lajia nimeltä golf. Eräs työkaveri on pelannut golffia Selänteen Teemun, Jorma Ollilan ja muiden tuntemattomien pelaajien kanssa ja opettanutkin ensimmäistä pelaamaan. Pakkohan se oli itsekin lähteä kokeilemaan kun oikea opettajakin oli mahdollisuus saada. Radalle emme sentään porukalla vielä uskaltaneet, mutta menimme lyömään palloja ja hiomaan svingiä siihen kuntoon että pelata uskaltaisi muuallakin kuin takapihalla pimeässä muiden nukkuessa. Ottaen huomioon että tämä oli ensimmäinen kerta kun koskin oikeaan golfmailaan, koko homma sujui yllättävän hyvin. Tärkein oivallus koko päivänä oli, että voimapeli golf ei ole. Pienen alkuinnostuksen jälkeen kun jaksoi rauhassa lyödä alkoi pallokin päätymään muualle kuin katoksen välittömään läheisyyteen naapureiden naurettavaksi. Nyt on ensimmäiset askeleet tälläkin tiellä otettu... Vielä muutama tuhat palloa treenausta ja kentälle uskaltaa muiden bisnespomojen kanssa lähteä muutenkin kuin mailapojaksi...

Niin, ja toissapäivänä kämpästä hajosi vesipumppu. Sinällään ironista että koko tiistaifutiksen ajan vettä tuli taivaalta niin että joku kaveri alkoi vääntää arkkia läheiselle kukkulalle, ja sade tietenkin loppui samalla minuutilla pelin kanssa. Kotona odotti iloinen yllätys hajonneen paineistimen kanssa. Tämä pieni, mutta vekkuli laite paineistaa vesiputket ja saa koneen nimeltä "suihku" toimimaan sille annetussa tehtävässä. Vettä siis tuli, vähän, mutta painetta ei. Tämä tarkoitti sitä, että irlantilainen putkisto ei tarjonnut painetta metriä korkeammalle. Tämä taas tarkoitti suoraa sitä, että suihkua ei voinut tämän korkeammalle nostaa... Siispä nöyrästi polvilleen ja valelemaan itseään vedellä. Hyvin tyypillistä. Onneksi kyse oli vain rikkonaisesta ostasta ja vuokraemännän poika sai sen tänään vaihdettua. Onneksi...

Neljännesvuosisata

2006-10-08T16:54:00.000+02:00

Vaikka tästä nyt vähän näin jälkikäteen kirjoitankin, niin viimekuun 26 päivä tuli täyteen neljännesvuosisata ja niinikään viisikymmentä lähemmäksi kuin nolla. Sinällään ihan hienoa viettää se Dublinissa, eroaapahan jotenkin normaaleista synttärijuhlista. Itse tiistaina ei kovin kummoisesta juhlapäivästä ollut kyse, ukot lauloivat aamulla töissä ja salilla kirjautumiskone onnitteli koko salin henkilökunnan puolesta. Lisäksi oli mukavaa kun jotkut kaverit Suomesta muistivat kyseistä tapahtumaa, kunpa itsekin muistaisin aina muiden syntymäpäivät.

Perjantaina sitten pidin pienimuotoiset juhlat kämpillä, jonne työkavereita kutsuin. Melkein kaikki saapuivatkin paikalle ja parhaimmillaan lähes neljänkymmenen hengen voimin istuimme iltaa. Hauskaa oli jälleen, mukavassa seurassa ilta kuluu aina rattoisasti. Mitään sanomisen arvoista ei oikein tapahtunut, mikä oli toisaalta ihan hyväkin kun itse olin vähän kipeänä. Aivan käsittämättömän kasan tölkkejä tuollainen ihmismäärä saa aikaan, lauantaina meni puoli päivä tiskatessa ja toinen puoli päivää kun kantoi roskia pihalle. Mikäli täällä kierrätettäisiin tölkkejä, olisin ollut varmasti useampaa kymmentä euroa rikkaampi. Valitettavasti näin ei kuitenkaan tapahdu, mitäpä sitä suotta kierrättämään...

30.9 Lauantaina kävimme tiimin voimin viettämässä iltaa ulkona ja pelaamassa megazonea (paikallisittain Quazar) läheisessä viihdekeskuksessa. Aluksi vähän arvelutti että mitähän tästä tulee kun meitä ennen pihalle lappoi polven korkuista pientä ihmistä, mutta ilmeisesti olimme niin myöhään liikkeellä että peli pelattiin kolmen hengen joukkueissa... oli siinä varmastikin valvojalle ihmettelemistä kun kuusi raavasta ukkoa juoksee sermien takana ja ampuu toisiaan valolla. Todellisuus oli kuitenkin varmasti hauskempaa...

Itse seuraavana viikkona ei tapahtunut oikein mitään. Normi työviikko, kämppikset New Yorkissa ja pieni flunssa päällä. Ei mitään, mikä ketään kiinnostaisi. Omissa oloissani viettelin koko viikon, tosin eilen kävimme Tallaghissa IBM:n campuksen futisturnauksessa. Ihan hyvin meni, kolme peliä hävittiin ja yksi voitettiin. Yhtään maalia emme tehneet, vastustaja onnistui omaan häkkiinsä pallon saamaan kerran. Aika säälittävää oikeastaa... ihan hyvä ettei kenenkään leipä ole kiinni meikäläisten pelaamisesta. Hyviä pelaajia oli kyllä mukana, mutta vastustajat olivat vielä parempia. Tallaghista poispääsy olikin sitten taas yksi tarina. Ilmeisesti joku tärkeä futispeli oli menossa, sillä yksikään taksi ei pysähtynyt kohdallemme ja yksikään taksikeskus ei vastannut puhelimeen kun kyytiä olisi tarvinnut. Onnistuimme löytämään kylästä jopa taksikeskuksen, mutta sieltä sanottiin että yksikään taksi ei suostu viemään meitä Blankkariin takaisin. Käsittämätöntä tämäkin, mutta oikeastaan sitä ei enää jaksanut edes ihmetellä.

Klassista heviä

2006-09-30T15:59:00.000+02:00

Kuka arvaa minkälaisesta musiikista puhutaan kun orkesterilla on päässään pitkä, kihara tukka, jaloissaan tiukat nahkahousut ja soittoasento on leveä haara-asento? Väärin, kyse ei ole Queenistä, vaan hevistä. Viime tiistaina Dubliniin rantautui saksalainen heviorkesteri Blind Guardian. Vaikka itse en aikaisemmin kyseisen bändin suuri fani ole ollut, puhui Hautsalo minut (aika nopeasti) ympäri ja osti liput keikalle myös minulle. Harrihan on vanhan liiton hevimies sanan varsinaisimmassa merkityksessä. En tunne ketään joka enemmän antaumuksella Iron Maidenia kuuntelisi, mutta siinähän ei ole mitään väärää.

Temple Bar Music Centeriin olikin tiistai-illaksi kerääntynyt lähes tuhatpäinen joukko katsomaan edellämainittua orkesteria ja nauttimaan hyvän musiikin suomasta kulttuurinautinnosta. Tämä sekava joukko täytti kyllä kaikki musiikin katsomiseen vaadittavat kriteerit; valtaosalla pitkä, musta tukka hulmusi ja musta nahka oli asusteena huomattavasti trikoota suositumpi materiaali. Keikkaa varten saimme loistavat paikat yläparven reunalta, josta näki koko esiintymislavan tarvitsematta ängetä ihmismassan läpi lavan eteen ja taistella kolme tuntia pitääkseen kyseisen paikan. Itse soitto olikin sitten juuri sitä mitä hakemaan tultiin... laulaja veti kovaa ja korkealta, kitarat vinguttivat sooloja toistensa perään ja rumpukomppina oli jytisevän tuplabasarin säestämä peltiralli. Mahtavaa... harmi vain että paikan äänentoisto ei ollut kummoinen ja miksaaja ei oikein ollut tehtäviensä tasalla ja niinpä bassovoittoiset äänet jäivät hukkaan lähes koko keikan ajaksi. Lämppärinä oleen Astral Doorsin valomies oli myöskin sieltä huonommasta päästä, ei edes lähellä TeMun tasoa, mutta eikai se aina voi onnistua. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja yleisö lauloi biiseissä mukana mitä keuhkoista lähti. Kyllä hevi tekee ihmiselle hyvää...

Paluumatkalla mielessä painoi kyllä se fakta että torstaista tulisi pitkä työpäivä yöunten jäädessä normaalia lyhyemmiksi. Mutta aina sitä yhden päivän jaksaa painaa vähän lyhyemmilläkin unilla. Paluumatkalla kävellessämme Temple Barin läpi Garda (poliisi) takavarikoi minulta puolikkaan pullollisen limpparia. Kuvittelisi heillä olevan parempaakin tekemistä kuin vainota viattomia kansalaisia, mutta kaipa heille oli partioidessa jano tullut. En jäänyt haastamaan riitaa sen pidemmälle, ei se mitään hyvää limpparia ollutkaan.

Pohjois-Irlanti ja Trimmin linna pt.2

2006-09-22T19:47:00.000+02:00

Tai oikeastaan se taidetaan kirjoittaa Trimin linna, mutta jokatapauksessa... Sunnuntaiaamuna kunnon yöunien jälkeen pitikin alkaa taikomaan itseään liikkeelle ja kohti seuraavaa matkakohdetta, joka vielä tässä vaiheessa oli täysin auki. Aamupalalla Miikan kanssa arvoimme sitten kartta kourassa että minne sitä kannattaisi lähteä. Tässä vaiheessa mieleen juolahti että voisimme käydä tutustumassa Harrin kehumaan Trimin linnaan ja painua sitten Brayhyn syömään. Pian idea sai kannatusta, ja alkoi kuumeinen sijainnin metsästäminen, sillä kellään ei luonnollisesti ollut minkäänlaista käsitystä missä kyseinen linna sijaitsee. Minun muistikuvani oli että jossain vuorilla ja Miika ei ollut aikaisemmin kuullut koko paikasta. Hyvällä pohjalla matka siis oli...

Hetken arpomisen jälkeen ei auttanut muu kuin soittaa Harrille ja kysyä että missä linna oikein fyysisesti sijaitsee. Ajo-ohjeet saatuamme oli pakko todeta että linna ei sijainnut vuorilla päinkään, päin vastoin, ja niinollen myös Brayssa syöminen oli parempi unohtaa tältä kertaa. Ei hätää, extemporeena kaikki sujuu, joten konkkaronkka autoon, Dream Theater soimaan ja nokka kohti Trimin kylää. Joka muuten sijaitsee Blankkarista katsottuna länsi-luonaaseen n. 35 km... Linnaan itseensä oli helppo löytää, se kun sijaitsi aivan kylän keskellä tien viedessä suoraa sinne. Muistelimme että jonkinlaiseen pääsymaksuun pitäisi varautua, mutta tällä kertaa yllätyimme todella positiivisesti. Normaalisti pelkkä sisäpihalle pääsy maksaa 1.7e, mutta opiskelijakortilla myös kierroksen linnan sisällä sai samaan hintaan. On ollut hieman hämmästyttävää huomata miten moneen paikkaan suomalainen opiskelijakortti oikein käy...

Linna itsessään oli varsin pieni kohde, linnaksi. Sisäpihalla oli vanhaa muurinpätkää ja kylttejä joissa kerrottiin mitä erinäisten raunioiden paikalla oli sijainnut, tai oli arveltu että olisi voinut sijaita. Sisäpiha olikin nopeasti läpi käyty ja kierros linnan sisällä alkoi sopivasti. Hyvin vanhan linnan sisusta oli tehty turisteja varten sopivaksi, harmi vaan että itse linnasta ei ollut paljoa muuta jäljellä kuin seinät. Viimeisen parisataa vuotta kestänyt katon puuttuminen arvatenkin on vaikuttanut paljon asiaan, sekä hyvin todennäköisesti sekin, ettei linnassa ole asunut kukaan neljäänsataan vuoteen. Toivottavasti muistan vuosimäärät edes sinneppäin... Hintaansa nähden kuitenkin hyvinkin kokemisen arvoinen reissu. Linnan jälkeen suunnittelimme että olisimme menneet syömään Navaniin, mutta suunnistusvirheen vuoksi päädyttyämme väärälle tielle äänestimme itsemme heikoimmaksi lenkiksi ja lähdimme kohti Dublinia. Ulkonasyöminen vaihtui McDonaldsiin ja vuokra-auto bussiin lentokentällä. Loppupäivä menikin sitten levon merkeissä.

Ei oikeastaan muuta kerrottavaa...

Dublin over and out.

Pohjois-Irlanti ja Trimmin linna pt.1

2006-09-18T21:33:00.000+03:00

Mitä saadaan kun kehitetään reissu jossa mitään ei suunnitella etukäteen, eikä mitään faktoja kaiveta etukäteen esille? Kyllä, viime viikonlopun kaltainen setti... Ensimmäinen virhe oli jättää auton varaaminen myöhäiselle kun kukaan ei laiskuuttaan viitsinyt tarkistaa että saako vuokra-autolla ajaa Pohjois-Irlantiin. Kun tämä varmistui soittamalla Budgetille, olivat sivut olleet nurin koko perjantain ja näin auton varaaminen jäi sitten illalle. Sinällään ok juttu, tosin tästä johtuen ei B&B:tä saatu myöskään varattua kun auto ei ollut varma. Kentällä alkoivat sitten huonot sattumat kerääntyä... auto maksoi hurjasti enemmän kuin etukäteen varattuna, yli 100e budgetoitua enemmän. Tästä johtuen päätimme vetää koko keikan yhtenä päivänä ja säästää siten majoituskustannuksissa. Samalla päättelimme, että voimme hyödyntää autoa mahdollisimman tehokkasti...

Loppujen lopuksi päivän reissu osoittautui onnistuneeksi valinnaksi, aika riitti juuri kaiken tarvittavan näkemiseen ja virtaa riitti juuri ja juuri vielä seuraavallekin päivälle...

Aamu seitsemältä liikenteeseen lähtö ei ole niitä miellyttävimpiä kokemuksia, mutta sen ansioista olimme Belfastissa jo yhdeksän kantturoissa. Aamupala huoltsikalla naamaan, ja auto kohti rannikon maisemareittiä. Hetki matkan alussa tuli selväksi että Pohjois-Irlanti todellakin on vielä jakaantunut kahtia. Erääseen kylään saavuttaessa tuli hyvin selväksi että kylä kuului Englantilaismielisille; katulamput olivat maalattu puna-valko-sinisiksi ja katua koristi flickerissä oleva kuva. Irlantilaismielisissä kylissä jokaisessa pystysuorassa tolpassa liehui Irlannin lippu ja futiskentillä oli lädifutismaalit. Rannikkoa pitkin jatkoimme kuuluisalle riippusillalle, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista. Täällä suunnittelemattomuus potkaisi toista kertaa nilkkaan nauraen samalla ilkeästi; sillalle oli 2.5 punnan pääsymaksu ja meillä käteistä vain viisi (ajattelimme että jos rahaa ei ota mukaan, niin sitä ei kulu. Ruokaa saa visallakin...). Läheinen kahvila kuitenkin hyväksyi myös eurot (myöhemmin selvisi että myös lippukoju olisi näin tehnyt) ja antoi puntia takaisin. Tässä kolmannen virheen paikka... Jos tilaat banaani-toffee piirakkaa, niin tarkasta etukäteen paljonko toffeeta on piirakan päällä. Kaksi senttiä on ehdottomasti liikaa... Liikaa toffeeta tekee olon aivan järkyttävän huonoksi, varsinkin jos järki ei kerro että syömisen voisi myös lopettaa ajoissa.

Riippusillalta suuntasimme kohti Giant´s Causewayta, joka olikin yllättävän lähellä lännessä. Jälleen epämiellyttävä yllätys edessä; parkkipaikalle johtavassa ylämäessä oli mies vyölaukun ja lippunipun kanssa. Nopeasti päättelimme hänen haluavan rahaa, ja oikeassa olimme; 5 puntaa tai 10 euroa paikassa, jossa U-käännös olisi jopa lädeille mahdotonta suorittaa. Causeway itsessään oli taas näkemisen arvoinen, ehdottomasti suositeltava kohde kaikille, tosin auto kannattaa jättää läheisen hotellin pihaan... Paluumatkaan onnistuimme sitten tuhlaamaan enemmän aikaa kuin mihinkään muuhun, kartalla hiuksen paksuinen tie on maastossakin normaalia kapeampi. Tästä ottakaa lapset opiksenne... jännitystä paluumatkasta ei todellakaan puuttunut, vastaan tulivat kaikki mahdolliset ajoneuvot joita vain pyörille oli nostettu ja liikkeelle saatu. Eräs pappa ajoi ruohonleikkurilla satasen tietä onnellisena ja lähikylässä pappa oli laittanut traktorille tarkoitetun rehukärryn Landroverin perään... sujuuhan se niinkin. Jatkuvaa huomiota vaati myös ympäröivä seutu, aina piti olla tarkkana kumpaan kannatusalueeseen mikin seutu kuului, irlannin kilvissä olevalla autolla ei hämärän tullen ihan mihin tahansa ole asiaa.

Onnellisesti olimme kuitenkin kotona jo kymmenen aikaan. Äkkiä ravintoa lärviin ja unta kuulaan jotta seuraavanakin päivänä saisimme jotakin aikaan...

end of part one.

Keikka Lontoossa

2006-09-13T20:55:00.000+03:00

Kirjoitan tällä kertaa hyvin mielenkiintoisesta paikasta. Makaan kaverin sängyllä ja kaveri antaa kipua jalkoihin. Suomeksi sanottuna hieroo penikoita pois. Jos joku ei ole koskaan kokeillut, niin en voi suositella koskaan kokeilemaankaan, koska se sattuu. Paljon. Tarkoituksena on siis hieroa luuhun kasvanut lihaskalvo irti luusta. Ja se todellakin on yhtä kivuliasta kuin miltä kuulostaa... Onni on kuitenkin työpaikka jossa on mitä sekalaisinta sakkia töissä, yksi heistä on nimittäin urheiluhieroja.

Tästäpä on kuitenkin hyvä kirjoittaa samalla Lontoon reissusta ettei jää kirjoittaminen ihan totaalisesti väliin. Lontooseen lensin Aerlinguksella Saksan matkan aikaisista kokemuksista huolimatta ja olin yötä kaverini luona. Torstaista ei ole paljoa kerrottavaa, lennot menivät hyvin jne ja kaverikin löytyi sieltä mistä pitikin. Perjantaina kaveri painoi aamulla metrolla töihin ja minä samalla kulkuvälineellä keskustaan. Tarkoituksena oli mennä Waterloon asemalle, mutta metro ei ollut samaa mieltä. Erheen tajuttuani nousin ylös maan pinnalle ja huomasin olevani London Bridgellä. Siinä suomalainen turisti sitten seisoi keskellä siltaa aamuauringon noustessa ja lontoolaisten painuessa töihin. Hetken kartta kädessä ihmeteltyäni tuli joku vanhempi mieshenkilö kysymään saisiko ottaa minusta ruuhkan keskellä taidevalokuvia ja tarjota sitten Lontoon parhaat sumpit läheisessä kahvilassa. Minullehan tämä toki sopi ja kameran muistikortin täytyttyä suuntasimme kahvilaan. Kahvila löytyikin läheisen markkinapaikan takaa ja kahvi todellakin oli hyvää. Kahvin lomassa valokuvaaja kertoi työstään ja selitti parhaat paikat missä kannattaa päivän mittaa käydä. Otinkin neuvoista vaarin ja lähdin kävelemään Thamesin etelärantaa länteen päin kohti London Eye - nimistä maailmanpyörää. Tuskin tässä kaikkea näkemää kannattaa selostaa, mutta voin todella suositella tuota kävelyreittiä, varsinkin aamulla kun ihmisiä ei ole liikenteessä. Silloin kun väkeä on liikkeellä kuin pipoa vähenee nautinto samaa vauhtia.

Millenium Bridgen ja London Eyen jälkeen reittini taittui kohti etelää ja Imperial War Museumia. Sotamuseo oli nähtävien listalla varsin ehdoton, onhan maailmanhistoria aina ollut mielenkiintoista. Museo oli varsin kattava, tosin yllättäen hyvin imperiumpainotteinen. Ihmeteltävää kuitenkin riitti paljon. Deutches museumille paikka ei vetänyt vertoja, mutta käymisen arvoinen paikka ja mikä tärkeintä, ilmainen. Suomen talvisodastakin löytyi hyvin pieni osa, jossa oli esiteltynä molotovin koktail ja ihmeteltynä miten Suomi punakonetta vastaan pärjäsi. Museosta tosin löytyi pieni asiavirhekin. Muutamassakin kartassa juuttaat kehtasivat väittää että Suomi olisi ollut paitsi Saksan liittolainen, myös miehittämä (occupied) toisen maailmansodan aikana. Pistän palautetta menemään museon suuntaan illemmalla... Museosta suunta kävi keskustaa ja pahempia turistialueita kohden. Tässä vaiheessa iPod nano ja kossin kuulokkeet maksoivat hintaansa takaisin kun ruuhkassa pystyi kuuntelemaan hyvää musiikkia liikenteen metelin sijaan. Välillä olo olikin kuin musiikkivideossa... Big Ben, Parlamenttitalo, Buckinghamin palatsi... ne perinteiset ja suomalaista Mokomaa. Siinä yhdistelmä millä aurinkoinen päivä alkoi tuntua aina vain paremmalta. Keskustan ruuhkien jälkeen tunnin lepäily Hyde Parkissa ja sitten kohtaaminen kaverin kanssa. Kuten joku ehkä flickr:n valokuvista voi päätelläkin, kaveri harrastaa jousiammuntaa ja oli järjestänyt sitä illan ohjelmaksi. Tähän mennessä pelkillä tuliaseilla ampuneena oikealla jousipyssyllä ampuminen tuntui hyvinkin mielenkiintoiselta vaihtelulta. Tosin aika kaukana se oli lapsuuden jousiaseista hiilikuitujousineen ja alumiinisine tasapainoineen.

Lauantaina päätimme leikkiä vielä hetken turistia ja käydä pistäytymässä Tower Bridgen sisällä olevassa nähtävyyspaikassa. Suosittelen tätäkin, maisemat Lontoon yli olivat komeita ja sillasta sai aivan toisenlaisen kuvan näyttelyn ja kiertelyn jälkeen. Tower Bridgen jälkeen oli aika ravita jokaisessa elävää taiteilijaa ja kohteena oli Tate, modernin taiteen museo, sekä Kadenskyn taidenäyttely. Sovimme kaverin kanssa taitelijoiden sekaan kuin nenä naamaan; kaveri menisi helposti italialaisesta taideasiantuntijasta ja minä kaljuna apinana jalkapallohuligaanista. Naisten ihmetellessä modernia taidetta monien miesten silmistä paistoi selvä kärsimys raa-an kulttuurin iskiessä tajuntaan kuin poravasaran. Tai sitten ei... monien mielessä lienee jalkapallo ja olut ennemminkin kuin taiteellisten sfäärien kirjo. Sanokaa minua juntiksi, mutta moderni taide ei vieläkään puhuttele millään tavalla. 1/4 teoksista oli todella hienoja ja ajatusta oli käytetty tekemiseen. 2/4 riippui täysin katsojasta että mitä kankaalla/sommitelmassa sattui näkemään ja viimeinen neljäsosa oli samaa tasoa kuin kenen tahansa pikkulapsen pensselinpuhdistuspaperi. Tämä on toki vain minun mielipiteeni... Nykyään taiteilijan arvon valitettavasti näyttää määräävän kriitikot ennemminkin kuin taiteilijan omat saavutukset. Jos joku punaviinihuuruinen kriitikko näkee aamuisessa luomisen tuskassa väännetyssä kollaasissa samat arvot niin menestys on taattu. Jos kriitikolla taas on huono päivä, ei loistavinkaan taideteos näytä hänestä juuri miltään. Ja kansahan tunnetusti seuraa kriitikoita. Valitettavasti...

Illalla oli tarkoitus lähteä liikenteeseen, mutta aikaisen sunnuntaiaamun takia jätimme väliin. Ja ihan hyvä, kaverilla oli nimittäin edessä seuran jousiammuntakilpailut jotka hän sitten otti ja voitti. Ei mitenkään huonosti... Itse häivyin aurinkoiselta kentältä kuningattaren mailta lentokentälle ja sateiseen Irlantiin. Koitin valita flickeriin kuvia vähän kaikkialta reissusta, nauttikee.

Vanha peikko

2006-09-05T18:38:00.000+03:00

Vanha peikko nostaa jälleen päätään, se on jalkapallo. Ilmeisesti EM-karsinnat ovat taas alkaneet kun irlantilaiset kyselivät sunnuntaina olemmeko saksalaisia, ilmeisellä lynkkausmielialla olivat liikenteessä. En ymmärrä miksi EM kisoja pitää edes järjestää kun Eurooppalainen maa kerran voitti. Jos se on maailman paras maa niin kai se on itsestään selvää että se on myös Euroopan paras jalkapallossa.

Huomattavasti mielenkiintoisempi asia jalkapallossa on se, että saimme taas aloitettua tiimin sisäiset jalkapallopelit viimeviikolla. Kyllä kahden kuukauden pelaamattomuuden huomasikin seuraavina päivinä, mutta hauskaa oli. Ja tänään uudestaan... En ymmärrä miksi jalkapallohuligaanit tappelevat ratkaistakseen jotain riitoja, jos kerran ovat jalkapallon ystäviä niin menkööt potkimaan kuulaa keskenään ja vastakkain ja mitatkoon siinä kuka on paras.

Jos joku muistaa lukeneensa minun ja Silta-Mattilan Pekan seikkailuista vanhaa hautuumaata etsiessä, niin se tarina sai sunnuntaina jatkoa. Tällä kertaa katsoimme satelliittikuvasta etukäteen reitit ja mestat ja lähdimme uuteen yritykseen tavoitteena löytää unohtunut ja ikimuistoinen kelttihautuumaa metsän keskeltä.
No, sitä ei löytynyt. Sen sijaan löysimme järkyttäviä määriä aitaa ja hakkasimme siten päätämme irlantilaiseen umpimielisyyteen rakentaa niitä. No, voisipa sunnuntai-iltapäivää huonomminkin viettää.

Ensi viikonloppuna on edessä matka Lontooseen. Lopuillekin lomapäiville pitäisi löytää käyttöä, mutta ensin pitäisi laskea monta niitä on jäljellä...

juhlan paikka pt.1

2006-08-30T20:12:00.000+03:00

Mahtavaa, Amazonista tilaamani CD levyt saapuivat viimein ja nyt minulla on kaikki Dream Theater - yhtyeen levyt (paitsi "When Day And Dream Unite", mutta sitä ei lasketa kun siinä on eri laulaja...". Octavarium, Six Degrees Of Inner Turbulence ja Images And Words koristavat nyt cd-kokoelmaani. Vaikka nettikaupasta levyjen ostaminen aluksi vähän arveluttavalle tuntuikin, tulivat levyt ajallaan kahdesta eri toimittajasta huolimatta ja hintakin oli kohtallaan. Levyt olivat korkkaamattomia ja eivät edes piraatteja.

Toinen juhlan aihe; jouluun on enää 115 päivää (apaattiarallaa) ja töitä Irlannissa 66 päivää. Mahtavaa.

Erinäköisiä projekteja

2006-08-28T18:37:00.000+03:00

Olen huomannut että täällä ollessa ihmisillä on taipumusta kehittää mitä erinäisimpiä projekteja vastineeksi sille että pääsee pois Suomesta, ja onhan vuosi hyvänpituinen aika projektille. Varmaan yleisin (miehillä) päällä oleva projekti on parran kasvattaminen. Nyt kun äiti ja/tai tyttökaveri ei ole aiheesta muistuttamassa, on monelle tarjoutunut oivallinen tilaisuus kokeilla oman parran kasvattamista. Tätä kutsutaan siis projektiparraksi. Tällä hetkellä näyttäisi muotia olevan leuan päässä sijaitseva ns. pukinparta, jota itsekin olen hellästi vaalinut kotiinpaluuta varten. Viikko sitten tosin vahingossa onnistuin ajamaan sen pois, mutta ei vielä ole myöhäistä aloittaa juttua uudelleen...

Myös hyvin yleinen projekti on reissaaminen. Itsekin olen pyrkinyt matkustamaan mahdollisimman paljon, ja näkemään Irlannista muutakin kuin Dublinin. Suosittuja matkapaikkoja ovat olleet Englanti, Hollanti, Saksa sekä Espanja halpojen lentojen takia. Ei mitään, niinpä nyt kannattaakin tehdä.

Myös kunnon kasvattaminen on yleinen projekti, täällä kun on aikaa treenata. Itsekin onnistuin ylimääräisiä kiloja karistamaan. Toinen vastaava homma on projektimahan kasvattaminen Guinnesilla ja Smitwicksillä...

Seuraava projekti minulle on lentolippujen ostaminen Suomeen. Kotiinpaluupäivä ei ole vielä täysin selvillä, mutta marraskuun alussa se tulee jokatapauksessa olemaan. 7.11 olisi Ambrassadorissa eräs jenkki HC punk-bändi soittamassa irkkumusiikkia. Kuulosti sen verran hyvältä että saatanpa jäädä vielä keikan ajaksi tännekin. Pian Suomeen tulon jälkeen onkin sitten edessä vajaan kuukauden Chilen reissu, joka tulee varmasti olemaan ikimuistoinen matka. Harmi vain että meikäläisen espanja on samalla tasolla kuin omat muinaiskiinan taidot tai irlantilainen rakennuslogiikka, sitä ei ole.

Suomesta Irlantiin takaisin

2006-08-23T19:33:00.000+03:00

Näin jälkeenpäin ajateltuna pitää vain ihmetellä miten käsittämättömän paljon sitä sai aikaan Kuopiossa viimeisenä lomaviikkona. Loppuviikosta kuljin morjestamassa kavereita ja kaupungilla järjestelemässä erilaisia asioita ja tietenkin vähän shoppailemassa. Perjantaina sitten alkoi tapahtua. Mannisen Otto järjesti perinteiset saunabileet ennen Rock The Globe - festivaalia ja olihan sitä sinnekin sitten lähdettävä. Tarkoitus oli puoliltaöin lähteä kotiin pakkaamaan lauantain Mainarin melontaa varten, ja näin kävikin. Pakkaaminen sitten itsessään ei oikein onnistunut millään tavalla, huomasin että suurin osa tavaroistani sijaitsee yhä Kouvolassa. Yön pikkutunteina sitä piti sitten alkaa miettimään korvaavia tavaroita sellaisille pikkuasioille kuin housuille ja repulle...

Lauantaiaamuna Karvosen Make tulikin sitten hakemaan 06:45 ja matka Outokumpuun alkoi. Viimevuonna melonta oli loistava tapahtuma ja pitihän sitä lähteä voittoa puolustamaan. Melonta oli tänäkin vuonna erinomainen reissu pitäen sisällään melontaa, maastopyöräilyä àla SA Int, ammuntaa, suunnistusta ym jokapojan taitoja... Varsin raskaaksi reissun sai tuplana vedetty loppukiri, mutta sauna tuntui Irlannissa vietetyn ajan jälkeen taivaalliselta. Harmi vain että piakkoin oli hypättävä auton puikkoihin ja ajettava suoraa Kuopion torille pokeksi RTG:hen. Tämän jälkeen oli tarkoitus mennä suoraa nukkumaan, mutta Soini houkutteli baariin. Virhe... pitkän päivän jälkeen väsy alkoi painamaan todella, ja nukkumaanhan sitä oli sitten jossain vaiheessa lähdettävä. Pitkän päivän takia sunnuntaikin tuntui pitkältä ja väsyneeltä ja CMX:n ja Kotiteollisuuden keikkojen jälkeen kutsui koti ja matka takaisin.

Työviikko sitävastoin ei alkanut ollenkaan hyvin. Työläppäri on reistaillut koko viikon ja ei ole ollut ollenkaan yhteistyöhaluinen. Onneksi uusi tiimi on ahkera ja ukot motivoituneita, joten joku edes sujuu hyvin. Tänään oli pitkästä aikaa tarkoitus mennä salille ja uimaan; sali onnistui hyvin, mutta uimaan lähtiessä huomasin että olin ottanut mukaan uimalakin sijasta mustan parittoman sukan. Ei siis uintia tänään. Kotiin tullessa huomasin lattialla mustan mytyn ja ajattelin että tässä on kaveri sille sukalle -ei ollut, se oli uimalakki.

Suomessa jälleen lomalla

2006-08-18T11:15:00.000+03:00

Tässä näin keskeltä lomaa kirjoittelen pikaiset kuulumiset. Menossa on siis kauan kaivattu loma, ja täysin loman merkeissä on ainakin tähän asti viikko vierähtäny...

Lauantaina lensin Blue1:llä suoraa Helsinkiin, jossa ohjelmassa oli työkavereiden tapaamista siviiliolosuhteissa. Ilma oli lämmin, ja terassit täynnä. Mitään ihmeellistä ei sinällään sattunut, yksi kavereista vaan ei liittynyt heti seuraamme koska oli Kimi Räikkösen kanssa jossain yksityisbileissä. Minusta aika säälittävä selitys olla liittymättä seuraan...

Sunnuntaina sitten matkustuspäivä Kuopioon ja vähien yöunien takia hyvinkin lepopainotteinen päivä. Ei mitään ihmeellistä taaskaan... Maanantaina alkoi sitten tapahtua, ja lainasin serkkuni Anun avopuolisolta Honda Shadow 600 moottoripyörän ja lähdin sillä liikenteeseen. Aluksi kohti Pattijokea ja sieltä Lohtajalle. Moottoripyöräily auringon helottaessa taivaalla ja kevyesti mutkittelevan tien taittuessa alla on kyllä ehdottomasti yksi parhaita asioita mitä kesällä voi tehdä. Paluumatkalla moottoripyöräily osoitti sitten ne varjopuolensa kun Toholammilta Keiteleelle satoi vettä koko matkan. Kunnon ajopuku toki suojasi, mutta ei se vaan niin kivaa vesisateella ole kuin auringon paistaessa... Lohtajalla meni yksi päivä terapeuttisesti traktorin puikoissa heinätöissä.

Loppuun vielä sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta, että Karhulan suvun moottoripyöräilyharrastus alkoi niinkin aikaisin kuin -54 (tai kuitenkin siinä kantturoissa...) kun ukki osti itselleen 750 kuutioisen pärrän. Harrastus kesti yhden kesän ajan, kunnes yksi mutka meni suoraksi mummon ollessa kyydissä. Tiukassa mutkassa moottoripyörää luonnollisesti kallistettiin sivulle jotta se kääntyisi, ja mummo päätti silloin että hänpä kampeaa toiseen suuntaan kun pyörä on vaarassa kaatua... Hyvin pian tämän jälkeen moottoripyörä vaihtui lypsykoneeseen ja Tunturi-merkkiseen polkumopoon. Että näin meillä.

Sekalaista Puuhastelua

2006-08-11T19:49:00.000+03:00

Eipä tullut pitkään aikaan kirjoitettua mitään... no, eipä tässä kahteen viikkoon paljoa tapahtunutkaan... Seuraavana oikeastaan mielenkiintoisimmat pointit parilta viikolta:

- Viikonloppuna oli tarkoitus lähteä Brayhyn. Kuitenkin kämppiksen julmetun pahan olon takia määränpää muuttui lähemmäs keskustaan katutaiteilijoiden mm-kisoihin. Varsin näyttäjä ja mielenkiintoinen tapahtuma joka tapauksessa, ei valittamista. Pitää jotkut vieraat sitten viedä Brayhyn käymään, jossa pienen ja idyllisen merenrantakylän lisäksi sijaitsee ainakin Bonon talo.

- Irlannin sateelliitti-TV tarjonta kattaa erään täydellisen urheilukanavan. Kanava näyttää pääsääntöisesti vain pokeria sekä ultimate fightingia. Välillä myös kalastusta. Mitäpä muuta sitä töllöstä tarvitsisikaan katsoa. Ainut huono puoli tässä on se, että kyseinen kanava ei näy meillä.

- Keskiviikkona oli tarkoitus salin jälkeen käydä katsomassa eräs suuri katolinen hautuumaa, missä samassa on monumenttiveistämö. Koska kämppikset eivät lähteneet extempporee mukaan, nappasin messiin Silta-Mattilan Pekan. Kuinka ollakaan, hautumaa oli mennyt kiinni aikoja ennen. No, vanhalta sissiltä ja vanhalta ylikessulta eivät konstit loppuneet vaan kartan mukaan vähän syrjemmällä näytti olevan toinen, pieni hautuumaa keskellä metsää. Ajatus hyvä, toteutus nolla; irlantilainen metsä on yhtä tiheä kuin lappeen Rannan kaupungintalo ruma. Lisäksi se fakta että irlantilainen fauna sisältää epämiellyttävän paljon erilaisia piikkikasveja teki matkanteon vähintäänkin viheliäiseksi. Erittäin jyrkän ja tiheän mäen päälle kiivettyämme, kädet täynnä verinaarmuja löysimme toisen hyvin yleisen irlantilaisen esineen; rauta-aidan. Sen takana pelto ja lehmiä, ei hautuumaata tai muutakaan mielenkiintoista.

- Tänään lopetti taas kaksi meikän saapumiserän sankaria työuransa IBM:llä. Pakko myöntää, mutta ikävä ukkoja alkaa tulla. Tähän mennessä kahdestatoista alkuperäisestä on tiimissä jäljellä enää viisi. Voimaa ja kunniaa, ehkä vielä tapaamme jossain ja joskus pojat.

- Ja viimeisenä kohokohtana jotain parisuhdetta parantavaa; sain ostettua liput Chileen 18.11 - 11.12 ja vielä isän visalla (heh heh...). Loppu alkaa pikkuhiljaa häämöttämään, kylläpä tässä jo onkin kahdeksan ja puoli kuuta takana.

Johnie Fox´s pub ja vinkkejä matkailijoille

2006-07-30T17:01:00.000+03:00

Tämä reissu piti itseasiassa tehdä jo eilen, mutta aamu näytti niin sateiselta että päivän sadoksi jäi työpaikalla ja salilla käynnin lisäksi vain työpaikalla käynti... No, nyt sunnuntaiaamuna sitten otimme Harrin auton, latasimme kyytiin kevyet varusteet ja kiintiöruotsalaisen, Danielin, ja suuntasimme kohti Wiclow - vuorilla olevaa Irlannin korkeinta pubia. Pienen harha-ajelun jälkeen löysimme Peogeotin mentävän kärrypolun vuorten juurilta ja suuntasimme keulan ylöspäin. Luistava kytkin, pieni moottori ja täyteen ladattu auto vuorenrinteellä olivat yhdistelmä jota en voi kyllä suositella kenellekään. Maisemia sitävastoin senkin puolesta. Wiclow - vuoret ovat hyvinkin komea näky ja näköalat ovat hyvät, sijainnista riippuen joko merelle, Dubliniin tai maaseudulle. Pienen kukkuloilla pörpöttelyn jälkeen oli suunta kohti maankuulua Irlannin korkeinta pubia kohden.

Oli pieni onni että älysimme lähteä matkaan ennen formuloita. Pubi oli avannut ovensa puoli yhdeltä ja itse tulimme paikalle vähän yhden jälkeen. Jos olisimme tulleet puoli tuntia myöhemmin, ei pöytää olisi syömistä varten varmastikaan saanut. Kuuleman mukaan illalla ruokapaikkaa on ihan turha hakea ilman pöytävarusta, varsinkaan viikonloppuna. Pubi oli hieno sisältä, ruoka erinomaista ja hinnat kilpailukykyiset, korkeampia on vaikeampi nimittäin löytää...

Ja sitten vinkkejä Irlannissa matkustaville, mitä kannattaa ottaa ehdottomasti mukaan:

1. Kengät. Tukevat, laadukkaat ja ehdottomasti nahkaiset kävelykengät ovat must Irlannissa matkaavalle. Koska kelit vaihtuvat nopeasti, pitää nahka hieman kosteutta ja kävelyä tulee eteen paikasta riippumatta. Samoin joskus polut voivat yllättäen viedä vähän syrjemmälle, joilloin hyvät kengät ovat kultaakin kalliimmat.

2. Sateenvarjo: Ei ole huhupuhetta että kelit Irlannissa vaihtuvat ihan miten sattuu. Lähdit sitten mihin tahansa, sateenvarjo on aina oltava mukana. Sen kyllä oppii kantapään kautta hyvin nopeasti.

3. GoreTex ja DryMaxx ovat ystäviä molemmat. Kunnon kuoritakki säästää paljolta ympäri vuoden pitäen tuulta ja sadetta.

4. Hyvät hermot. Jonottaminen on täysin tavallista mitä käsittämättömimpiin paikkoihin. Siihen kannattaa varautua, ja samalla ottaa se jo etukäteen huomioon aikatauluja suunniteltaessa. Kaikki ei aina mene ihan niinkuin pitäisi, ja se on ihan normaalia.

Killarney ja Kerryn kierros.

2006-07-26T21:00:00.000+03:00

Nyt kun Ojalan Sanna ja hänen äitinsä lähtivät, tulivat sitten porukat käymään viime viikon perjantaista alkaen. Jo etukäteen olimme suunnitelleet ettemme jää viikonlopuksi Dubliniin, vaan äiteen pienellä painostuksella valitsimme viikonlopun kohteeksi Kerryn kierroksen. Reissuun lähdimme lauantaina aamulla junalla, ja kymmenen nurkilla olimmekin Killarneyssä, joka on muuten kesällä varsin suuri turistikaupunki monine hotelleineen ja rihkamakauppoineen. Killarneystä sitten auto alle ja kierrosta kiertämään.

Kerryn kierrosta on kehuttu monessa matkaoppaassa, eikä lainkaan suotta. Kierros on pituudeltaan apaattiarallaa 200km, ja sisältää vuoristoa, rantaa, niittyä ja muutaman metsikön. Jos vaan koskaan mahdollista, niin reittille kannattaa ehdottomasti mennä vaeltamaan, tai tehdä kierros polkupyörällä. Oma autokin osoittautui ajanpuutteen vuoksi oivalliseksi ratkaisuksi. Kierroksen ensimmäisenä pysäkkinä oli Rossbeighin uimaranta. Tai oikeastaan ensimmäinen pysäkki oli edestakaisin ajelemista ja harhailua kyseistä rantaa etsien, mutta kuitenkin... Onneksi äitee oli ottanut Kuopiosta lainaan jonkun ihme Irlanti - kirjan, joka neuvoi perille parhaisiin paikkoihin. Suosittelen siis muitakin reitin etukäteistutusumiseen ennen matkaa... Rossbeighistä matka jatkui muutaman maisemapätkän kautta Valentia - saarelle. Saarella on vähän vaikka mitä vanhaa katseltavaa tarjottavana, sekä komiat maisemat saaren pohjoispuolella. Edelliseltä pysäkiltä olimme ostaneet Kerryn 1:50 000 kartan ja vanhan sissin veri veti suunnistamaan, joten käänsimme auton pikkupoluille ja kohti vähänkään mielenkiintoiselta näyttäviä kohteita.

Valentian saaren satamakaupunki on varsin idyllinen, ja sinne oikeastaan kannattaakin tulla lossilla Kahersiveestä. Sieltä sitten kohti saaren pohjoisrantaa... Kartan mukaan nähtäviä paikkoja oli vanha radioasema, sekä vanha majakka. Ensimmäinen sijaitsi todella kapean ja mutkittelevan tien päässä, mutta vaikkemme syömään pysähtyneetkään, voin suositella paikkaa jo pelkkien maisemien takia ruokapaikaksi. Hetken emmittyämme aloimme suunnistamaan majakalle. Tie majakalle oli sitä laatua että polkupyöränkin olisi joutunut kantamaan rinnettä alaspäin. Isältä meinasi loppua kantti kesken ratin takana, mutta pienen kannustuksen ja muistutuksen ettei auto ollut oma ja että vakuutuksen omavastuu oli nolla euroa isä suostui ajamaan tien perille asti... ...ja itse majakka olikin sitten suljettu. Noh, tekevälle sattuu.

Valentian saaren jälkeen suuntasimme kohti B&B:tä Waterville - nimisessä kylässä. Mukava ja rauhallinen kylä yöpymiseen, ravintolat hyviä ja turisteista ei merkkiäkään. Lisäksi kylän edessä oli yksi Irlannin parhaista ja pisimmistä hiekkarannoista, joten nähtävää riitti. Jossain vaiheessa tosin pitäisi varmaan oppia tilaamaan ravintelista kohtuuannos ruokaa. Jos illalla vetää mahan täyteen lihaa niin seuraavan muutaman tunnin pääsee kyllä sitten nauttimaan syntisen raskaasta olosta. B&B osoittautui loistavaksi valinnaksi ja 25e/hölö hinnalla sai rauhallisen huoneen ja irlantilaisen aamiaisen.

Aamulla taas liikenteeseen. Tällä kertaa otimme tarkoituksella esille vain suunnistuskartan ja kävimme läpi kartan mielenkiintoisimpia kohteita. Niihin kuului muutama linnanraunio (joita ei koskaan tosin löydetty...), pari näköalapaikkaa ja Kerrynanen talo Caherdanielin kylässä. Kyseinen mökki oli muistaakseni itse O´Connelin kesäasunto, ja sen puutarha oli todella nätti. Talon pihalta löytyi polku rantaan ja valkoiselle hiekkarannalle. Jälleen kerran suosittelen... Muutoin toinen päivä meni ihmetellessä ja arpoessa hyviä nähtävyyksiä. Niistä tässä pari mainittuna: Sneemin kylä, idyllinen lädikylä keskellä ei mitään, Kenmaren kaupunki, valittu monta kertaa Irlannin siisteimmäksi kaupungiksi, ja Lady´s View näköalapaikka komeine maisemineen.

Kerryn kierrosta ei kahta päivää lyhyemmässä ajassa kannata mielestäni lähteä kiertämään. Itse kierrokselta löysin sitä Irlantia mitä olin tänne tullut hakemaankin; jylhiä ja vihreitä maisemia, ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa ja puhdasta ilmaa.

Oikea eläintarha

2006-07-16T19:56:00.000+03:00

Tänään, sunnuntaina, on varmaankin tähänastisen "kesän" lämpimin päivä. Se taas tietää sitä, että huomisen väri on "lädinpunainen". No, aina ei voi voittaa, mukavaa että aurinko paistaa. Onneksi vanhemmat ovat geeneillään mahdollistaneet sen, että itse voin yleensä nauttia auringosta sen kummemmin palamatta. Ennustusten mukaan aurinkoa riittää vielä viikon verran, joten pitänee yrittää taas kerätä auringonpaistetta sille varalle että kohta tulee taas vettä senkin edestä.

Tällä viikolla töiden puolesta oli varsin viihdyttävä viikko. Alkuviikosta Suomen pään managerit tulivat käymään katsomaan miten hommat sujuvat ja keskiviikkona menimme viettämään heidän kanssaan iltaa Dublinin vanhimpaan pubiin, The Brazen Head:iin. Ja sieltä Porter Houseen (joka on ehkä ainoita baareja Dublinissa mistä ei saa Guinnesia, pelkästään talon omia tuotteita. Ja yllättäen myös Lapinkultaa...) ja sieltä The Temple Bariin ja sieltä yhteen Templebarin monikerroksistista pubeista, jonka nimeä en enää muista... Seuraava päivä töissä olikin sitten vähän hiljaisempi, joillekin vähän enemmän kuin toisille.

Perjantaina oli vuorossa kolmas linjan tutustumisilta joka sujui hyvinkin edellisten iltojen kaltaisesti. Suomalaisille maistuu ilmainen olut ja irlantilaiset taas tunnetusti eivät sitä paljoa pysty juomaan. Melkein koko tiimi oli kuitenkin saapunut paikalle molempia managereita ja übermanageria myöten. Hauskaa oli jälleen, mutta mitään mainitsemisen arvoista ei oikeastaan tapahtunut. Jatkoille menimme Bruxellesiin, joka on vieläkin aivan loistava baari liian kovalla olevaa musiikkia lukuunottamatta. Siellä joku juutas tosin unohti että kuormasta ei saa syödä, mutta ei paljasteta nimiä vielä tässä vaiheessa.

Nyt viikonloppuna myös Ojalan Sanna oli käymässä äitinsä kanssa. Tytöt shoppailivat perjantain ja lauantain ja tänään oli vuorossa otsikon mukainen eläintarha. Koska en itse siellä ollut vielä käynyt, liityin vieraiden seuraan heidän reissulleen. Joidenkin huhujen mukaan Dublinin eläintarha on euroopan suurin tai ainakin suurimpia. Varmasti totta, sillä helposti kolme tuntia meni sen ympäri kävellessä. Elukkaa oli jos jonkinlaista ja itse alue oli todella viihtyisä. Reitin varrella oli jäätelökioskeja ja vessoja ja selvästikin hyvin hoidetusta paikasta oli kyse. Keli oli ihmisten kannalta erinomainen, mutta elukat eivät lämmöstä niin piitanneet. Lähes kaikki vain makailivat puun varjoissa ja niinikään vähän piilossa katseilta. No, katselimme mitä näimme ja olimme tyytyväisiä siihen. Samalla minulle selvisi miten julmetun iso elukka sarvikuono on...

Cork ja muita vinkkejä matkailijoille

2006-07-10T21:14:00.000+03:00

Nyt on siitäkin reissusta selvitty, ja onnellisesti kotiin asti vaikka ennakkoluulot autoilua kohtaan kovat olivatkin. Varsin mielenkiintoinen kokemus, irlantilainen liikennekulttuuri kun tuppaa eroamaan suomalaisesta vastaavasta aika paljon. Tapana on mm. kiittää hätävilkkuja väläyttämällä jos joku älyää antaa tietä ohittajalle ja myöskin sanoa "ole hyvä" ajovaloja vilkuttamalla. Pakko myöntää että moni arvaus meni ihan päin hemmettiä noiden signaalien merkitystä autossa arvottaessa, mutta onneksi manageri on irkku. Ajovalojen vilkuttaminen voi myös olla merkki edellä olevasta vaarasta, merkki tien antamisesta, tai muutenvaan väärien hallintalaitteiden klähmimisestä johtuvaa. Tiedä heistä sitten.

Mutta sitten asiaan; Jos joku lukijoista suunnittelee matkaa Irlantiin niin voin henkilökohtaisesti suositella Dublinissa vietettävän ajan minimointia. Päälleppäin nopeasti saattaa Dublinkin näyttää hyvältä, mutta totuus on toinen; jopa itäeurooppalaiset matkustajat pitävät Dublinia likaisena kaupunkina. Tämän reissun aikana pääsimme tutustumaan muutamaankin paikkaan, joista kaikissa käyntiä voin suositella erittäin lämpimästi. Runsaasti nättejä (ja muutaman ei niin nätin) pikkukylän lisäksi Waterford oli miellyttävän oloinen hieman normaalia suurempi kaupunki Irlannin kaakkoiskulmalla. Valitettavasti emme ehtineet kuin ajaa kaupungin läpi, mutta hyvältä näytti. Waterfordin kantturoissa myös alkoi irlantilainen sää näyttää parempaa puoltaan ja vettä tuli kuin aisaa koko loppupäivän... Waterfordista ajomatka jatkuin Cobhin kylään, joka oli Titanicin viimeinen pysähdyspaikka ennen merenpohjaa atlantin pohjoiskulmilla. Tästä myös muutama kuva flickerissä varmaan huomenna... Cobhissa ruokailimme jossain onnettomassa ravintelissa ja poltimme auton kytkimen rinnekatuja ristiin rastiin oikeaa tietä etsien ajellessamme. Cobhista matka jatkui sitten Corkkiin. Cork on tietääkseni (?) parin sadantuhannen ihmisen kaupunki ja kai osittain vanha satamakaupunki. Valinta vuoden 2005 kulttuuripääkaupungiksi oli osunut kohdilleen, sillä kaupungin tarjonta näytti oivalliselta ottaen huomioon että vettä tuli edelleenkin vaakatasossa ja suurin osa paikoista oli kiinni. Liikenneruuhkassa palaneen pinnan lisäksi mieleen jäi ajatus tulla ehdottomasti myöhemmin uudestaan paremmalla ajalla, aikaisemmalla ajalla ja varsinkin sateettomalla ajalla... Yöpymiseen käytimme hostelworldistä löytynyttä Bru Bar and Hostel - nimistä mestaa. Vähän kallis, mutta muutoin mukava ja varsinkin siisti paikka. Vessanpönttö tosin vuoti lattialle, mutta se nyt kuuluu Irlantilaiseen asuntoon muutenkin...

Aamulla lähdimme liikenteeseen hieman aiottua aiemmin missaten hostellin aamupalan, jotta ehtisimme käydä tutustumassa myös matkan varrella joihinkin paikkoihin. Pienen väittelyn jälkeen päätimme pistäytyä matkalla Kilkenny - nimisessä kaupungissa joka on tunnettu varsinkin kuulemma pahanmakuisesta oluestaan. Matka Kilkennyyn joutui maaseutua ja harvinaisen pieniä ja kapeita teitä pitkin. Keli oli hyvä, aurinko paistoi ja hevi soi. Kilkenny itsessään on ehkä sokkeloisin kaupunki mitä olen koskaan nähnyt. Nimi "rännikatu" liitetään usein Kuopioon ja sen kapeisiin katuihin. Kilkennyä varten piti ottaa käyttöön uusi termi; "räystäskourukatu". Ainut hyvä puoli asiassa oli se, ettei itse tarvinnut ajaa autoa siellä, vaan Miika oli puikoissa sen osan matkaa. Mukavalta paikalta Kilkennykin vaikutti, iso linna jättimäisine pihoineen, paljon pieniä putiikkeja ja ravinteleita sekä vanhoja rakennuksia. Kunhan ei vaan sinne keskustaan erehdy autolla menemään...

Loppumatka sujui myöskin ilman sen kummempia kommelluksia. Tässä muutama muistiinpano Irlannin liikenteestä ja tiekulttuurista mihin joku minua viisaampi voisi jotain kommentoida asioita selvittääkseen;

1. Miksi ihmeessä nelikaistainen valtaväylä pitää vetää jonkun tuppukylän läpi aiheuttaen ruuhkaa ihan joka suuntaan, taatusti vilkkaan liikenteen vuorokauden ympäri ja vaaratilanteita kapeilla kaduilla.

2. Jos tehdään kuusikaistaista moottoritietä tuloväyläksi miljoonakaupunkiin niin miksi sujuva liikenne pitää katkaista liikennevaloilla jonkun pienen tien takia? Sitä varten on eritasoliittymät ym. rakenteelliset hienoudet...

3. Jos kerran liikennekuolleisuus on Irlannissa niin korkea, niin pitäisiköhän syitä siihen hakea nopeusrajoituksista, huonokuntoisista teistä joissa on monttuja vaikka pikkuauton pudota, tai pientareettomista maanteistä...

Pääsääntöisesti Irlannin tiet kuitenkin yllättivät positiivisesti. Kunhan pysyy suurilla teillä ei ongelmia yleensä tule, pienemmiltä voi sitten löytää ihan mitä tahansa. Ja todellakin tarkoitan että ihan mitä tahansa... Järjettömiin nopeuksiin tottuu ja kunhan vain ajaa samalla tavalla kuin kaikki muutkin niin liikenne sujuu. Tai siis ei suju, no kuitenkin...

Kun kaikki pitää tehdä väärin päin...

2006-07-07T19:14:00.000+03:00

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä käymään kämppisten kanssa Corkissa ja samalla vähän nähdä irlannista muutakin kuin kämpän neljä seinää, keskusta ja lähin pubi. Matkaa miettiessä välähti päähän samantapainen ajatus järkevyystasolla kuin seuraavat ikivihreät; "mennään kävellen, ei sinne pitkä matka ole", "tottakai me voimme armeijan alueen läpi oikaista" ja "kyllähän minulla nyt auto lapasessa lumellakin pysyy"; päätimme tehdä matkan vuokratulla autolla. Sinällään hyvä ajatus, mutta käytäntö on sitten ihan toista. Juuri äsken kävimme kyseisen kumijalan vuokraamosta lentokentältä hakemassa ja tässä hieman tunnelmia alkumetreiltä;

Ensinnäkin väärällä puolella tietäajaminen on kohtuullisen epämukavaa. Tästä kirjoitinkin aikaisemmin kun lainasimme kollegan autoa pientä roadtrippiä varten. Nyt kuitenkin päädyimme oikealta ajettavaan manuaalilaatikkoiseen irlantilaiseen pikkuautoon, johtuen siitä että automaattilaatikolla varustettu menopeli olisi ollut tuplat kalliimpi. Jos joku sanoo että lentäminen on luonnotonta niin sitä on myös vaihdelaatikon hämmentäminen vasemmalla kädellä. No, sanotaan että kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon takapuolessa, joten kai sitten tuohonkin. Olen huomannyt että kolmosen tuuppaaminen silmään on minulle koko vaihdelaatikon käsittelyssä vaikein osuus, jostain syystä käsi hakee reilusti etuviistoon jolloin ykkönen on epämiellyttävän lähellä (laatikko on siis kuitenkin samoin päin kuin suomalaisessa autossa). Onneksi vaihdelaatikossa on sellainen jännä sorahtava ääni joka kertoo että nyt mennään väärään pykälään...

Samalla tässä aukenee hieman irlantilainen liikennekulttuuri. Pakko myöntää että risteysajaminen on hieman hankalampaa kun joka kerta pitää tehdä päätös että käyttääkö vilkkua vai vaihtaako vaihdetta. Vilkkukin siis sijaitsee samalla puolella kuin normaalissa autossa. Myös irlantilaisten tapa peruuttaa autoa ihan miten sattuu selittyi äsken. Jos joku on kokeillut peruuttaa moottoripyörällä niin tietää lähelle sen tunteen mikä tulee kun ruuvvaa autoa ruutuun väärältä puolelta. Lisää ajamisen fiiliksiä sunnuntaina reissun jälkeen... Tänään keskustaan Liinun, Nooran ja Saanan tupareihin ja aamulla liikenteeseen.

Lisäksi sain eilen kuulla ilouutisia; meikäläisen kirjoittama julkaisu avoimista aluverkoista on hyväksytty SoftCOM 2006 konferenssiin. Saa nähdä mitä siitäkin tulee, mutta hyvältä näyttää!

Lädi ja hevonen

2006-07-02T16:25:00.000+03:00

Tänä aamuna en meinannut uskoa silmiäni salille mennessäni kun aidan takaa tärähti eteen hevonen ja sen selässä vaaleansinisessä tuulipuvussa miespuolinen läditeini. Hevonen oli vähän puolivillaisen näköinen ja lädi sitä piiskasi siinä eteenpäin jatkuvasti huutaen, kerrassaan merkillistä. Hevosella ei ollut satulaa eikä suitsia, joten normaalista ratsastuskeikasta tuskin siis oli kyse.

Nimim. Mikään ei enää yllätä...

Retki autojen ja oluen maahan.

2006-06-30T23:25:00.000+03:00

Edellisviikon Saksan matkasta voisi kirjoittaa vaikka miten paljon tekstiä, mutta yritän tiivistää tähän kaikki olennaiset kuulumiset matkan ajalta...

Saksa on minusta erittäin mukava maa. Varsinkin Munchen, vaikkakin saksalaiseksi kaupungiksi kallis, on siisti kaupunki missä joukkoliikenne toimii esimerkillisellä tavalla. Munchenista on myös vain tunnin ajomatka vuorille ja sää on pääsääntöisesti hyvä läpi vuoden. Ainakin koko reissun ajan oli lämmintä ja aurinko paistoi joka päivä. Matkan aikana olin yötä kaverini ja hänen äitinsä luona. Äiti ei puhunut sanaakaan englantia, kaveri kyllä onneksi sitten senkin puolesta. Oli se välillä vähän absurdi tilanne aamupalapöydässä kun keskustelua käytiin tulkin tai sanakirjan välityksellä...

Ensimmäisenä päivänä heräsin hyvissä ajoin jo puoli neljältä, koska en luottanut irlantilaiseen taksijärjestelmään yhtään ja halusin todella olla kentällä ajoissa. Ilmeisesti kuski oli ennenkin suomalaisia kuskannut, koska kysyi heti että olenko IBM:llä töissä ja että teenkö 12h vuoroa. Kuskin tietäväisyys hieman hämmensi, mutta selvisipä sekin sitten; suurin osa 24x7-tiimiä matkustaa aina torstaisin kyseiseen aikaan lentokentälle vuoron päätteeksi... Lento Muncheniin meni hyvin ja päivä leikittiin turistia kaupungilla. Illalla sitten istumaan iltaa kavereiden kanssa. Matkan ensimmäinen kommellus sattuikin sitten matkalla yöpaikkaan. Pitkä päivä oli vetänyt veronsa meikäläisestä ja kun edellisen kerran olin ajanut autoa irlannissa, kurvasin tottuneesti yksisuuntaiselta kadun vasemmalle kaistalle. Tämä aiheutti hieman kauhua ja pelkoa kanssamatkustajissa, sekä todennäköisesti myös vastaan tulleessa Audissa. Samalla huomasin miten kilpailuhenkistä kansaa saksalaiset ovat... Jos valoissa tuli joku rinnalle ja erehdyit vahingossa painamaan kaasua tai muuten provosoimaan viereistä autoa, lähti se välittömästi valojen vaihtuessa kuin rusakko puskasta polttaen nakkeja risteyksen yli; ajajan iästä riippumatta häviäminen valoissa olisi ilmeisesti kunnianloukkaus...

Seuraavana päivänä oli edessä reissu vuorille. Vaikka korkeimman vuoren huippu jäi kokematta vajaavaisen varustuksen takia (sandaalit, shortsit jne...) ja vuorilla olleen lumen johdosta, oli matalampikin huippu näkemisen arvoinen. Kuvia tästä flickerissä, linkki sivupalkissa. Kävellemmessämme 1400m korkeudesta takaisin alppikylää löysimme vuoren rinteestä ravintolan jossa aterioimme vuorien loistaessa taustalla. Ruoka oli hyvää, mutta ruokailu ennen 1000m laskeutumista ei välttämättä ollut se paras ratkaisu...

Paljon ennätti vielä tapahtumaan matkan aikana, todella suosittelemisen arvoisia kohteita vuorten lisäksi oli ehdottomasti Tollwood-festarit, paikallinen baarikatu sekä Deutches Museum. Museo oli kooltaan valtava ja ehdimme tutustua neljässä tunnissa vain puoleen nähtävyyksistä. Museon sisään oli roudattu lentokoneita, laivoja, moottoreita, tuhansia pienoismalleja sekä puolikas sukellusvene. Kierroksen kruunasi pitkä kaivostunneli joka oli rakennettu laitteineen, kiskoineen kaikkineen museon kellariin. Aivan käsittämätöntä miten paljon vaivaa oli erilaisten tavaroiden esillepanon eteen nähty...

Loppumatka oliskin sitten turisteilua, uimista ja aurongossa makaamista. Kaikki sujui hyvin kunnes oli kotiinlähdön aika...; Alkuperäisen suunnitelman mukaan lennon piti lähteä takaisin maanantai-iltana. Lentokentälle päästyämme huomasimme että lento Dubliniin oli peruttu... noh, eikun tiskille selvittämään tilannetta. Seuraava lento kuulemma lähtisi aamulla ja he lupasivat soittaa hyvissä ajoin ennen lentoa. Eikun siis takaisin junaan ja terassille istumaan. Aamulla soittorumba työpaikalle ja odottamaan puhelua. Jota ei sitten koskaan tullut... kolmen aikaan iltapäivällä alkoi epäilys painaa että joku on nyt kussut pahemman kerran. Ja kuinka oikeassa olimmekaan... Saksankielentaitoinen kaverini soitti lentoyhtiölle ja selvisi että olivat unohtaneet soittaa minulle. Buukkasivat kuitenkin seuraavalle lennolle iltaan, ja taas matka Dubliniin alkoi. Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin Dubliniin ja seuraavana päivänä töihin. Laitoin kuitenkin lentoyhtiölle menemään tulikivenkatkuiset terveiset kirjeessä ja rahallisen korvausvaatimuksen ruuista, matkustuksista yms jotka lentoyhtiö unohti myös toimittaa... Kaikkea sitä sattuu...

Ja sitten off the record: Eri maita kierreltyäni ja ihmisiä tavattuani olen tullut seuraavaan loppoutulokseen maailman kielien suhteen;

- Saksa on tehty komentoja ja käskyjä varten. Ei mikään kaunis kieli, mutta tehojas.
- Suomenkieli taas on puhtaasti kiroilua varten
- Espanja ja italia palautteen antamista varten
- Englanti taasen ihan vaan erilaisten asioiden kaunistelua ja kiertelyä varte.
- Korea laulamista varten.

Uskokoot ken tahtoo...

Saksaan

2006-06-21T21:10:00.000+03:00

Nyt on ensimmäisen kerran vierähtänyt yli viikko ettei ole kertakaikkiaan yhtään mitään kertomista ollut. Töitä viikot ja viikonloppuna lepoa ja treeniä. Penikat olivat juostessa kipeänä ja pitkä auringonpaistejakso kostautui tämän viikon alussa vesisateena ja tuulena. Sunnuntaina katsoimme neljä tuntia brittisarjaa Cold Feet (aiva loistava, Suomessa nimellä Rimakauhua ja rakkautta). Töissä tänään joku halusi että tulisimme siirtämään kangaspuut ja muut askartelukerhon materiaalit toiseen rakennukseen.

Sattui tänään jotain todella hauskaakin. Löysimme miikan kanssa paikallisesta kirjakaupasta kolme todella koomista teosta. Kaikki kolme opasta käsittelivät nimittäin irlantilaista rakentamista. Isälle on pakko ostaa joululahjaksi joku noista kirjoista, suomalaisittain katsottuna käsittelivät aivan käsittämättömiä juttua... Ensimmäinen paksu kirja oli nimeltään jotain "talonrakentamisen perusteet" siinä oli sitten kuvina kerrottu rakentamisen eri vaiheista ja kuvitettu runsaasti kuvilla malliin "älä tee näin, vaan näin". Runsaasti esimerkkejä ainakin oli, ja samalla tuli harvinaisen selväksi että irlantilainen rakentaminen on yhtä tehokasta kuin espanjalaisten aikatauluttaminen. Voihan se tietysti olla että jollain ei terve järki kerro että rakennusjätteestä ei saa hyvää valupohjaa lattialle tai että savupiipputason kaato pitää olla katosta poispäin, mutta kaikille lie selvää jo ennestään että savupiippua ei välttämättä kannata rakentaa alemmaksi kuin saman seinustan ylimmäinen ikkuna on... Toinen hyvin koominen opas kertoi irkkutalojen pohjapiirrustuksista. Paljon pieniä, pimeitä huoneita sekä sokkeloisia ja epäloogisia ratkaisuja, siinäpä se pääpiirteittäin. Jokainen voi mielessään kuvitella minkälaisia sisäratkaisuja tarjoaa se, kun 120 neliön talossa on neljä makuuhuonetta, kaksi olohuonetta, erillinen ruokailuhuone, keittiö sekä neljä vessaa joista kolmeen pääsee vain makuuhuoneiden kautta... Uskomatonta...

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä Saksaan. Todella mukavaa vaihtelua töistä, jossa on ollut viimeiset viikot todella kiireistä. Toivottavasti ainut varjo mikä huomenna lankeaa päälleni istuessani Marienplatzilla on juoman pieni aurinkovarjo... Todella mukavaa on myös päästä moikkaamaan saksalaisia kavereita ja viettämään vähän aikaa muidenkin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten seurassa. Seuraavasta viidestä päivästä voi hyvinkin tulla elämäni pisin aika kun en puhu sanaakaan suomea. Tähän joku vääräleuka voisi tietysti irvailla etten puhu normaalistikaan suomea, vaan savoa. Savon kielihän on suomenkielen alkujuuri ja sen jaloin muoto, piste. Nyt kuitenkin pakkaamaan... Lisää kuulumisia sakemannilandian jälkeen!

Portmarnock (tjsp) ja Howth

2006-06-12T20:32:00.000+03:00

Nyt on sikälimikäli todella harvinaista tuuria käynyt, että jo kaksi viikkoa on aurinko porottanut joka päivä. Paikalliset sanovat että tällainen on todella harvinaista, ja rivien välistä luettuna se tarkoittaa sitä että seuraavan kaksi kuukautta vettä tulee kuin esterin p*****stä. Viime viikonloppu oli kuitenkin todella nätti, aurinko heloitti ja lämmintä oli. Lauantaina puoliltapäivin salilta tullessani tuli tunne että kotona on mökötetty ihan tarpeeksi. Lujan päättäväisesti potkin Miikan ja Maikun työtoverini Harrin auton ja mikrokokoinen roadtrippi alkoi.

Ajaminen Irlannissa on, kuten mainittua, yksi asioista joita haluaa välttää viimeiseen asti. Se ei riitä että itse noudattaa sääntöjä ja luottaa omiin kykyihinsä, vastustajat ovat tasoltaan Mika Häkkisen ja vasenkätisen apinan väliltä. Olisihan se kiva jos kaikki ajaisivat samojen ohjeiden mukaan. Kun tähän lisätään vielä yhtäkkiä alkavat ja loppuvat kaistat sekä kadut jotka saattavat olla etuoikeutettuja päästään tilanteeseen että ajajan pulssi kiipeää lähemmän 140:ntä ja kämmenet hikoavat. Ei ihme että Irlannissa rattijuoppous on varsin yleistä... Juuri kun luulet että olet tottunut liikenteeseen ja liikennesäännöt alkavat tuntua tutuilta joku työntää pösönsä perän pihalta suoraa eteen. Neljän lukittuneen tassun vedettyä puolet kaverin auton kesärenkaista lakuksi asfalttiin alkaa miettimään että taksi olisi ehkä sitten ollut fiksumpi ratkaisu. (Mikäli Harri lukee tätä niin näin ei onneksi käyny, mielikuva ehti kyllä vilahtaa mielessä...)

Tiedän kyllä että maailmassa on monia maita joissa liikenne on täysin kaaottista, mutta niissä ei onneksi välttämättä tarvitse ajaa itse... Yksi huomio irlantilaisesta liikenteestä tuli kyllä tehtyä; se on kuin joen virtaus. Ei yhtä sujuvaa, mutta uoman (tien) kavetessa virtaus ja nopeus lisääntyvät...

Howthi ja Portmarnock olivat todella viihtyisän näköisiä paikkoja. Kesä tekee Irlannille todella hyvää, pistän huomenna pari kuvaa Flickeriin niin näettä. Toisaalta, eipä loppusyksy Suomessakaan niin järin mieltäylentävää aikaa ole, pimeää on kuin tummaihoisen pienpalkkatyöläisen taskussa, vettä sataa ihan joka suunnasta ja tyyntä ei ole yhtään missään.

Samoin sunnuntaina lenkkeillessä oli mieli kovin valoisa. Pudonnut paino ja futiksen pelaaminen olivat yhdessä aiheuttaneet sen, että juoksu kulki todella hyvin. Kanaalin rantaa oli miellyttävä juoksennella Stam1nan ja Mokoman uusimpien levyjen tahdissa, vihreää ihan joka puolella eikä ristin sieluakaan missään. Puolen tunnin päästä tuli kyllä mieleen että takaisin olisi pitänyt kääntyä hetkeä aiemmin. Sama ajatus on mielessä nyt kun reisiä ja penikoita polttaa vieläkin... mutta mukavaa oli kaikesta huolimatta. Toivottavati kelit nyt jatkuvat yhtä hyvinä, mieluummin sitä auringossa on kuin vesisateessa. Pitää ladatakin nyt akkuja sitä sadetta varten...

Kuopiota ja nostalgiaa

2006-06-05T22:15:00.000+03:00

Aika tarkalleen puoli vuotta sitten istuin samassa paikassa, Englannin yläpuolella matkalla kohti Dublinin lentokenttää. Viikonpäivä oli tosin silloin eri, samoin päivämäärä, mutta ei olla pikkutarkkoja siinä... Nyt oli vuorossa ensimmäinen vierailu kotimaan kamaralle sitten lähtöni joulukuun alussa. Täytyy myöntää että Suomi on todella hieno paikka. Käytännössä tämä vajaa viikko meni Suomalaisia ruokia syöden ja kavereita tapaillen. Kaikkia ei ehtinyt millään moikkaamaan, mutta lisää samaa sitten elokuussa seuraavalla reissulla.

Myös siskon lakkiaiset menivät hyvin; sisko sai lakkinsa ja sisarusparven parhaat paperit, ei lainkaan huonosti. Kavereiden tapaaminen on aina mukavaa puuhaa. Samalla tosin huomasi konkreettisesti sen harmittavan seikan että suurin osta kaveriporukasta on hävinnyt ympäri Suomea työskentelemään ja opiskelemaan. Eräänä iltana kävin lävitse vanhoja valokuvia erinäisiltä reissuilta. Voi pojat että oma naama oli erinäköinen siihen aikaan. Ja miten moni asia näyttääkään erilaiselta nyt myöhemmin. Mutta kivaa on ollut ja osaltaan vanhoja aikoja on kyllä ikävä. Joihinkin vielä törmää, toisista ei ole kuulunut mitään kuuteen vuoteen. No, onneksi Suomi on pieni maa...

Erityisesti viime viikon lauantai on kyllä mainitsemisen arvoinen päivä. Paitsi että siskon juhlien vuoksi, niin myös osaltaan kyllä Soinien ja Tatu-Matin kanssa viettämän illan takia. Illan nostalginen lataus oli käsinkosketeltavaa, kirjaimellisesti. Tatu oli lauantaina aikaisemmin ostanut itselleen auton, tai oikeammin kyllä kulkupelin. Musta, vuoden -89 mallinen Ford Escort on kyllä kieltämättä hyvin paljon kaverin itsensä näköinen. Haussa oli kommunistinpunainen laatikko lada, mutta ainut kappale mitä Kuopio-Kouvola akselilta löytyi oli jo menossa Venäjälle ja siinä ei ollut enää moottoria. Ajaa Eskokin kyllä varmasti paikkansa karun ukon kumijalkana.

No, tällä Tatun uudella hopalla sitten lähdimme saunomisten ja grillailujen jälkeen ajelemaan Väinölänniemen ja keskustan alueelle. Vanha kiikariradio tuuttasi ulos Juice Leskisen parhaita ja nahkatukat etupenkillä lauloivat luut ulkona mitä kohtia sattuivat muistamaan, voi pojat että se oli näky. Olen aivan 100%:n varma siitä että koskaan aikaisemmin ei vanha Fordi ole kääntänyt katseita enempää kuin valoissa viereen jäänyt uusi Subaru Impreza VRX. Tunnin ajelun jälkeen oli sitten aika jalkautua, minnekkäs muualle kuin Vänärin hiekkarannalle teinien sekaan. En tiedä olenko tullut jo vanhaksi vai mitä on tapahtunut, mutta todella huvittavia laumaeläimiä teinit ovat. Sillä teiniangstin määrällä olisi varmasti lämmittänyt koko Suomen yhden talven ajaksi ja ilmassa leijuva testosteroni olisi saanut ikivanhat männytkin lentämään. Koko Kuopion rumimmat peltiromut oli ajettu teiniansoiksi parkkipaikalle muutaman isiliising-volvon kaveriksi. Siinä kovat jätkät sitten mittasivat miehuutta ja yrittivät samalla houkutella teinityttöjä kyytiin ofelia-pulloilla sekä huonontasoisilla äänentoistolaitteilla.

Sunnuntaikin oli sitten ohjelmaa täynnä. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan menin sunnuntaiaamuna kirkkoon Soinin kanssa. Turusen Miika, vanha kaveri, siunattiin papin virkaan ja pitihän sitä mennä sitten seuraamaan. Sitä en vain käsitä miksi kirkollisten seremonioiden pitää olla pitkiä kuin nälkävuosi. Kyllä lyhyemmälläkin varmasti saa hoidettua sielunelämänsä kuntoon ja leivottua pari pappia siinä samalla.

Nyt nukkumaan viikon univelkoja pois, laitan huomenna kuvia ja ehkä lisää tekstiä....

Kohta Suomeen!

2006-05-27T14:41:00.000+03:00

En ole eläissäni ollut näin pitkään poissa Suomesta ja pakko myöntää että koti-ikävää alkaa pukkaamaan. Ensi viikon keskiviikkona on kuitenkin ensimmäinen kerta puoleen vuoteen kun pääsen taas asettamaan jalkani kotimaan kamaralle. Toki mukavaa on päästä ihan käymäänkin kotona, mutta vielä erityisempää tästä reissusta tekee sen, että nuorempi siskoni, Kaisa, viettää viikon päästä lakkiaisia. Perheen kuopuskin siis saa valkolakin päähänsä, kuten kaksi vanhempaa sisarusta kolmen vuoden sykleissä aikaisemminkin. Muitakin ilouutisia oli Kaisalla kerrottavana, pääsi paperivalinnassa Tampereen teknilliseen yliopistoon opiskelemaan rakennustekniikkaa. En vielä tiedä että ottaako paikan vastaan, mutta olisihan se tavallaan hienoa jos siskosta tulisi teekkari. Tai sitten ei...

Se on varmaa että kun lentokone on Rissalassa puoli kasin kantturoissa keskiviikkona, niin tuntia myöhemmin istun saunassa, syön juustoa, leipää, yogurttia ja lakua. Irlantilainen ruokavalio alkaa jo vähän tökkimään, kuitenkin vähemmän kuin aikaisemmin kun ruokaan alkaa tottumaan ja sitä osaa pikkuhiljaa välttää kaikkein järeimmät kulinaristiset extreme-elämykset maassa, jossa ainut tunnettu ruoka on Guinness. Tähän väliin mielenkiintoinen triviaalitieto; söin Liverpoolissa olevassa irkkupubissa parempaa irlantilaista ruokaa kuin Irlannissa missään tähän mennessä...

Muutoin tämä viikonloppu on vain viikonloppu muiden joukossa. Eilen grillattiin ja pelattiin pokeria, perussetti. Yksi huikea kohokohta kuitenkin eiliseenkin: Maikku löyti suomalaista Pandan-lakritsia paikallisesta luontaistuotekaupasta. Voin vain arvata että huomenna olo voi olla kauhea, lakua kun tulee syötyä harvoin ja aina liikaa. Hyväähän se on, siitä ei pääse mihinkään, ehkäpä siinä osasyykin tähän... Kohta pitäisi lähteä kaupunkiin Pakun ja Pakun emännän, Emmin kanssa. Itse heräsin jo seitsemältä ja kävin jo kerran taksilla lentokentällä ihan lämmittelynä keskiviikkoa varten, mutta herra ja rouva Etelä-Karjala antavat vielä odottaa itseään. Syykin mittarilla ajeluun toki oli; Miika ja Maikku lähtivät tänään Suomeen edeltäkäsin. En minä heitä saattamaan olisi lähtenyt, mutta Miika otti ja unohti passinsa tänne... Kuluihan se aamu noinkin.

Takseista tuli jälleen kerran mieleen ero suomalaisten ja irlantilaisten maksullisten kumijalkojen suhteen. Minusta vuoden -94 Hiace ei todellakaan ole tilataksi, se on työkalu, ja toisekseen taksi ei ole taksi jos se ei ole saksalainen auto. Kaverille kävi tähän liittyen mielenkiintoinen tapahtuma eilen. Kyseinen naisihminen oli tilannut itselleen taksin töihin aamu seitsemäksi, ja taksi sitten tapansa mukaan oli myöhässä. Kuljettaja oli kuitenkin irroittanut nimikyltin kojelaudasta kaukaa viisaana ja kaveri joutui sitten kuskin tietoja kysymään myöhästymisilmoitusta varten. Kuskihan ei tässä vaiheessa yllättäen ollut yhtään yhteistyöhaluinen eikä suostunut tietojaan antamaan. Kaveri neuvokkaana perillä otti kuitenkin rekkarin ylös autosta -> kuski tämän huomasi ja hermostui -> kaveri ja kuski juoksivat kilpaa työpaikan respasta sisään. Onneksi muitakin sattui paikalle ja kuskin saivat taltutettua. Melkoista toimintaa.... näin ei Suomessa taida kovin usein päästä käymään.