Skotlanti pt2
Nojoo, viikot näyttävät taas vinkuvan tieltä melkoisella vauhdilla. Aika siis vähän jatkaa kesken jäänyttä tekstiä...
Kuten viimeksi kirjoitin, Skotlannin majoitus oli nappisuoritus. Hotelli olisi saattanut olla vielä parempi, mutta sitten kalliimpi ja nyt koko porukka mahtui saman katon alle. Saapumisen jälkeisenä päivänä ei oikeastaan ollut kummempaa ohjelmaa kuin etsiä lähin paikallinen ruokakauppa, täydentää ruokavarastoja ja valmistautua häihin. Perjantai oli samalla se päivä, milloin tulevat appivanhemmat tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Oli melkoisen harmittavaa, että aikataulu venähti niin pajon ettemme päässeet Sannan ja Paavon kanssa osallistumaan sulhasen vanhempien järjestämälle illalliselle. Paavon rytmi oli vielä Suomen ajassa, joten palasimme ajoissa viemään häntä nukkumaan. Kun Sanna laittoi Paavoa nukkumaan lähdin perheen koulutettuna sotilaana etsimään pesueelle murkinaa lähiseudun take away-paikoista. Harkinnan jälkeen valitsin metsästyskentäksi toiseksi lähimmän intialaisen ja painuin sotapolulle. On harmi ettei Suomessa ole samanlaista palvelukulttuuria kuin mitä Eurooppalaisissa suurkaupungeissa normaalisti saattaa olla. Kyseisessä intialaisessa oli nimittäin heti ovella ovimikko odottamassa ja ohjasi tiskille tekemään tilausta (tai pöytään jos olisin halunnut syödä siellä). Tilausta tehdessäni kyyppari kysyi halusinko ottaa mitään odotellessa ja päädyin amerikkalaisen juomateollisuuden mustaan tuotteesee, eli CocaColaan. Katselin kun kyyppari nosti pullon tiskille ja käski mennä paikoilleen istumaan. Välittömästi tämän jälkeen pieni intialainen tuli, otti pullon tiskiltä ja kävi tarjoilemassa sen minulle. Ruoka tuli nopeasti ja poistuessani hovimestari toivotti lämpimästi tervetulleeksi sellaisen hymyn saattelemana, että hammaslääkäri olisi voinut siitä tarkastaa koko hammasrivin suoruuden. Olen aina pitänyt hyvistä ruokapaikoista, eikä tämä ollut poikkeus. Ruokakin oli vielä erinomaista, joten ei mitään valittamista. Jopa hintataso oli kohtuullinen.
Näkymä asunnon parvekkeelta
Kuvassa Glasgow:n hautumaalta kuvattuna kirkko ja pääsairaala. Ei ihan sairaalan näköinen...
Lauantaina koitti sitten h-hetki. Aamupäivällä kävimme vielä kävelemässä lähistöllä, mutta sitten tuli aika vetää ykköstä ylle ja valmistautua vihkimiseen. Vihkiminen suoritettiin Rowardennan Lodgessa, joka on Loch Lomondin rannalla oleva pieni hostelli (
karttalinkki). Paikka oli erittäin viehättävä ja aivan loistava paikka vihkimiselle. Sinne pääseminen tosin ei ollut mikään nautinto, tiet nimittäin kapenivat jatkuvasti ja satasen tielle alkoi ilmestyä kuoppia, joihin Kiaa pienempi auto olisi pudonnut. Jokin selvästi suosi vihkitilaisuutta, sillä juuri seremonian aikana aurinko helotti täysin pilvettömältä taivaalta. Välittömästi valojen jälkeen alkoi vettä tulla kuin saavista kaatamalla ja sade jatkui koko iltapäivän ajan. Tärkein oli kuitenkin takana ja lopun päivän ohjelma kului sisätiloissa. Häälounas syötiin Glasgown keskustassa olleessa italialaisessa ja jatkot ja hääkakun leikkaus olivat klubilla, jossa sulhanen työskentelee ohjelmamestarina. Illan tiimellyksessä bändit soittivat, morsian lauloi ja kakkua kului. Kertakaikkiaan hääparin näköinen päivä, mitään muuta ei olisi voinut odottaakaan.
Sunnuntaina kävimme pyörähtämässä kaupungissa ja iltapäivästä lähdin tervehtimään kaveriani Andrewta Workingtoniin, josta hän oli ostanut itselleen pubin "The Commercial Inn". Samalla tuli kokeiltua brittiläistä moottoritietä, joka on todella ajamisen arvoinen tie. Koko pituudeltaan kuusikaistainen tie on 120 km/h rajoitettu ja kaistat on eroteltu toisistaan heijastimilla. Ajaminen onnistuu hyvin siis pimeälläkin. Tällaisia oli tarjolla myös Irlannissa, mutta Suomessa ei. Syykin on aika selvä; talven tullen ensimmäinen tiekarhu pyyhkisi heijastimen huitun tuuttiin ja taas olisi piennar pimeä. Workington on pieni, noin 30000 hengen vanha teollisuuskaupunki, josta teollisuus on myyty pois joku vuosi takaperin. Ihmisillä on siis aikaa istua pubeissa, joten kaverin investointi sattui oivaan aikaan. Pubista hän oli tehnyt hyvin perinteisen olohuonetyyppisen ratkaisun, jossa musiikki soi hiljaa ja kansa oli hilpeätä. Lisäksi Andy oli kieltänyt kiroilemisen pubissa, joten ilmapiirikin oli puhdas. Suomessa kyseinen temppu ei onnistuisi varmasti yhtään mitenkään. Workingtonissa kuitenkin toimi eräänlainen portsarien kerho, johon kaikki seudun kapakat kuuluivat. Eräänlainen keskitetty järjestyksenvalvonta, johon oli lisätty porttikieltotietokanta. Jos sait porttarin yhteen Workingtonin pubeista, sait sen samalla kaikkiin baareihin. Aika kätevää, ei kuulemma kovin monesti tarvitse uhata porttarilla, jos se tietää tipatonta puolivuotista...
Maanantai meni taas kaupungilla. Sannan ja Paavon kanssa kävimme tutustumassa Oxfameihin, jotka ovat tavallaan pieniä erikoistuneita kirpputorimyymälöitä. Itselle jäi saaliiksi pari kirjaa ja Sanna osti vaatteita. Muutoinkin Skotlanti on, kuten muukin Britannia, erinomainen paikka ostaa kirjallisuutta. Punnan kurssi on halpa ja tarjonta melkolailla laajempaa kuin Suomessa. Itse hankin Peter F Hamiltonin uuden trilogian ensimmäisen osan, The Dreaming Voidin, jota on turha Suomeen odottaa vielä pitkään aikaan. Suomeksi Hamiltonin kirjoja ei ole ilmestynyt vielä yhtään. Metro osoittautui sellaiseksi kapineeksi, mistä Paavo ei tykännyt ei sitten yhtään. Hirveän huudon kanssa mentiin sisään ja pysäkkien väli oli sitten sellaista tärinän sekaista jännittämistä. Aina pysäkillä Paavo katsoi hätääntyneenä kanssamatkustajia, osoitti sormella ovea ja huusi kovaan ääneen "ÄTTÄTTÄTTÄTTÄTTÄ!". Luulen että kyseinen ilmaisu tarkoitti että nyt tästä rakkineestä pääsisi pihalle, ettekö te ääliöt tajua! Tiistain paluumatka onnistui sitten yhtä hyvin kuin menomatkakin. Paavoa kiinnostivat lentokoneet niin paljon, ettei kiukkuilulle ollut oikein aikaa. Pitkällä lennolla Lontoosta Helsinkiin lisäviihdettä tarjosivat kiinalaiset. Lentokoneen takimmaiset penkkirivit oli myyty ilmeisesti yhdelle kiinalaiselle seurueelle. Kun Patea sitten kävelytettiin käytävällä satuttiin keskelle tätä kiinalaisten keskittymää. Paavon valkoiset hiukset ja siniset silmät herättivät huomiota siinä määrin, että kaikki halusivat koskettaa paavoa, ottaa valokuvia ja pitää vauvaa sylissä. Paavo ei tosin äkillistä huomion keskipisteenä olemista juuri arvostanut, tarjosi kuitenkin hetkeksi viihdettä myös kiinalaisille. Kiinalaiset menivät kuitenkin paremmin kuin intialaiset. Sunnuntaina ollessani Workingtonissa porukat kävivät syömässä samassa intialaisessa paikan päällä. Paavo tosin kääntyi ulko-ovelta välittömästi ulos heti kun näki että sisällä odotti lyhyt ja tumma tarjoilija...
Mutta sellainen setti. Seuraavassa kirjoituksessa taas lisää Paavosta. Veitikka oppi kävelemään, joten pitäähän sitä varten oma merkintä kirjoittaa. Toivottavasti nopeammin kuin kuukauden päästä...
Labels: glasgow, skotlanti, workington
Skotlanti: sinne ja takaisin
Syyskuun alussa piipahdimme koko orkesterin voimin Skotlannissa. Tällä vierailulla oli syvempikin tarkoitus, nimittäin saattaa vanhempi pikkusisko naimisiin skotlantilaisen muusikon kanssa. Tämä oli ensimmäinen ulkomaanmatka (jos viroa ei lasketa) omalta kohdaltani sitten Chilestä ja Irlannista palaamisen, joten ajattelin vaihdelun virkistävän. Mikä vieläkin mielenkiintoisempaa, niin kyseinen matka oli Paavon ensimmäinen ulkomaanmatka, jos Kalajokea ei lasketa... Etukäteen onnistuimme mamman kanssa murehtimaan matkaa aika lailla. Mitä Paavo tykkää neljän herätyksestä ja 16 tunnin päivästä, mitä Paavo tykkää lentokoneesta ja mitä Paavo tykkää Englantilaisesta kulinarismista. Myöhemmin paljastui, että murehdimme aivan turhaa. Toki pitkä päivä väsytti Paavoa, mutta lentokentällä kaikki oli mielenkiintoista ja näkemistä piisasi. Kun kone nousi ilmaan, otti Paavo aina päikkärit. Lento Helsingistä Glasgowhon sisälti yhden vaihdon Lontoossa. Myös korvien tilanne jännitti etukäteen, sillä muistan itse kärsineeni pienenä lentokoneen paineen vaihtelusta. Tämäkin oli taas turha pelko. Varauduimme laskuun syöttämällä Paavolle jatkuvasti naksuja ja juottamalla vettä. Tämä sai paavon nielemään koko ajan, jolloin painekin tasaantui.
Lennot siis sujuivat hienosti. Ensimmäinen ongelmakohta löytyi Glasgown lentokentältä. Olimme etukäteen varanneet yhden auton ja lastenistuimen Paavon kuljettamiseksi kaupungissa. Hertzin tiskillä paljastui ettei istuinta ollutkaan ja lisäksi tiskin tytöt puhuivat vain skotlantia. Neljänkymmenen viiden minuutin, kahdenkymmenen puhelun ja neljäntoista suomalaisen lievän voimasanan (hitto, hemmetti jne..) jälkeen istuin löytyi kuin löytyikin ja pääsimme aloittamaan matkan kohti hotellia. Navigaattori vain ikkunaan, Paavo istuimeen ja kokka kohti keskustaa väärällä kaistalla ajaen. Lukuisissa kaupunkioppaissa sanotaan, ettei Glasgowhon pidä lähteä autolla ellei ole todella varma ajotaidostaan. Dublinin jälkeen kuvittelin osaavani sompailla myös vasemmalla, joten eikun liikenteeseen. Muistin kyllä että alku on hankalaa vasemmalla ajavalle, mutta mikään harhakuva ei valmistanut kyllä Glasgown ruuhkaan ja M8 moottoritiehen. Melkoista meininkiä kyllä, pakko sanoa. Kolmensadan kilometrin jälkeen ajaminenkin itseasiassa alkoi taas sujumaan, mutta ensimmäinen satanen oli aika ikimuistoinen. Skotlannissa, kuten Irlannissakaan ei niin välitetä teitä leventää tai rakentaa piennarta. Turhaa on myös mäkien lanaaminen, kuoppien täyttäminen tai mutkien oikominenkaan. Tähän päälle kun laitetaan satasen nopeusrajoitus ja erittäin kapeat tiet, niin hauskanpito voi todellakin alkaa...
Mutta tämän kirjoituksen päätän majoitukseen. Olimme majoittautuneena huoneistoon porukoiden sekä nuoremman pikkusiskon ja sen poikakaverin kanssa. Jälkeenpäin ajateltuna huoneisto oli erinomainen valinta ja säästimme siinä joitakni satoja euroja. Etukäteen hieman tietysti hirvitti asunnon kunto, mutta asunto oli vain pari vuotta vanha. Asunto oli Tollbooth-kiinteistössä ja se oli hankittu muistaakseni täältä: http://www.laterooms.com/en/hotel-reservations/99945_tolbooth-apartments-glasgow.aspx. Hyvä valinta, ja voin suositella muillekin. Rakentamisen laatu tosin toi jälleen mieleen Irlannin. Uutuudesta huolimatta ikkunoista veti, lattia (kokolattiamatto vielä) narisi, ovet aukesivat vääriin suuntiin ja suihkukoppi oli jo nurkista homeessa. Uskomattomia saavutuksia niin lyhyessä ajassa... Mutta tuohon tottui Irlannissa ja miksipä naapurisaarella olisi joku toisin. Vuokraan sisältyi myös vauvan sänky, joka oli todella tervetullut lisä.
Labels: glasgow, outin häät, skotlanti, tolbooth
Nighwishin keikka pt2
Näin muutaman viikon jälkeen uskaltaa ehkä viimeinkin ajatella taaksepäin kyseistä Nightwish-viikonloppua. Koko homma meni nimittäin tekniikan osalta niin hyvin, etten villeimmissäkään vaaleanpunaisissa päiväunissa uskaltanut toivoa. Sunnuntain toinen keikka meni Nightwishin osalta juuri yhtä hyvin kuin lauantainkin keikka. Ennen keikkaa kiertuemanageri kävi taas syytämässä uhkauksia ja kiukkua niskaan roudausten puolesta. Häntä huoletti, aivan aiheesta, roudaajien vähäisyys ja roudauksen haasteellisuus pimeässä. Tämä kieltämättä omaakin mieltä painoi päivän ajan, mutta sitten koitti ilta... Olavinlinnaan roudaaminen tapahtuu oopperajuhlien tapaan Kyrönniemeltä lossilla. Linnan päässä tavarat on purettava laiturille ja kuljetettava sieltä kivettyä kapeaa käytävää pitkin lavan eteen orkesterimonttuun, jonka pohja purettiin tätä tapahtumaa varten. Aluksi olimme suunnitelleet ajavamme kaksi kuorma-autoa laiturin penkereelle, mutta joku insinööri oli keksinyt rakentaa katoksen kiertämään laituria. Sen piti suojata muurilta tippuvilta kiviltä, mutta verkko ylhäällä olisi varmasti ajanut saman asian. Tämä tietysti aiheutti myös sen, että kaikki tavara oli purettava lossista laiturille ja siitä sitten yksitellen lavan eteen.
Kolmen kuorma-auton ja yhden rekan sisustan vetäminen tuon tunnelin läpi hirvitti jo perjantaina ja sunnuntaina vielä enemmän. Jo ennakkoon palkkasin paikalliselta yritykseltä TR-Mekalta (sama joka hoitaa Olavinlinnan katsomon ja lavarakenteet) bobcatin sekä nosturin auttamaan tässä asiassa. Bobcatti ja sen kuskina ollut TR-Mekan toimitusjohtaja Tuomo olivat kyllä painonsa arvoisia kullassa. Tuskin kukaan olisi liikuttanut tavaraa yhtä nopeasti käytävän läpi catilla kuin mitä se nyt liikkui. Jalkamiehet ja roudarit saivat pelätä henkensä edestä ahtaalla käytävällä, mutta onneksi bobcatissa on kova ääni huomion herättämiseksi. Muutoinkin SPY:n omat roudarit osoittivat ammattitaitonsa ja kantoivat tavaraa kuin pienet eläimet. Niinpä kaikkien yllätykseksi koko kalusto oli liikkunut virran yli aamu kolmeen mennessä. Suoritus oli sen verran kova, että Erich äityi sitä kehumaan maanantaina. Vielä suurempi hänen hämmästyksensä oli, kun kuuli että kyseessä oli talkooporukka, eikä maksettu orjakaravaani. Torniolainen ääniyrittäjä meni jopa niin pitkälle että yritti ostaa yhden työntekijän pojan itselleen Tornioon roudariksi...
Huonoja kuvia koko tapahtumasta löytyy täältä: http://picasaweb.google.com/tuomas.karhula/Nightwish1516809?feat=directlink
Kuten alussa jo mainitsinkin, niin kokonaisuutena tuo viikonloppu meni tekniikan osalta aivan loistavasti. Kaikissa aikatauluissa pysyttiin ja keikat pääsivät alkamaan minuutilleen silloin kuin niiden pitkin alkaa. Lämppärinä toiminut Decended soitti paremmin kuin olin odottanut ja osoitti olevansa valmiina isompiakin piirejä varten (kuin joensuu...). Etukäteen jännitti paljon juuri tuo roudaaminen ja äänen toimiminen oopperalle tarkoitetussa tilassa. Olavinlinnan katsomon katoshan on suunniteltu niin, että lavalta ja orkesterimontusta ääni kantautuu mahdollisimman hyvin katsomoon. Nythän lavalta ei haluttu ääntä katsomoon ja äänentoisto suuntautui suoraa yleisöön. Sakemanni ja Ahola kuitenkin osasivat hommansa, ja jälkikäteen on tullut paljon kiitosta juuri äänen laadusta molemmilla keikoilla. Olihan tämä hieman eri kaliiberin keikka kuin mitä TeMun aikainen saunayö tai FSJB, mutta kunnialla se läpi meni. Pitänee harkita alan vaihtoa...
Labels: Nightwish, Olavinlinna, roudaus, TR-Meka
Nighwishin keikka pt1
Nyt on ensimmäinen kahdesta keikasta takana, joten homma on niin ikään puolessa välissä. Perjantaina alkanut julma koitos saatanee siis päätökseen maanantaina joskus klo 03 ja 12 välillä. Ei tämä oikeastaan TeMun hommista kovinkaan paljoa poikkea; tavaraa vain on paljon enemmän ja päivät vielä entistäkin pidempiä. Samanlaista kaapelia ja yhtä painavia keissejä nytkin kanniskellaan. Lisäksi näyttää olevan ihan sama minkä hintaisesta äänentoistosta on kyse, niin samoihin ongelmiin niiden kanssa törmää. Perjantaina meni tunti, pari sen selvittämiseen, mikä oikein tuotti surinaa kajareihin.
Sinällään tämän projektin kanssa työskentely nyt viimeisten päivien aikana on ollut todella palkitsevaa. On ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata kun alojensa huiput pistävät showta pystyyn. Eilen keikan aikana pääsi näkemään miten pienemmät kokonaisuudet toimivat täydellisesti yhteen ja ääni, valo sekä pyrot muodostivat bändin kanssa täydellisesti toimivan koneen. Varsinkin äänipuolen kaverit ovat työssään olleet enemmän kuin ammattilaisia. Sitä pienten trimmausten määrää ei voi edes laskea mitä miksaaja ja ääniteknikko lukivat loitsuina järjestelmään ennen keikkaa. Aholan Kimmo on kyllä kova nimi Suomessa miksaajana, ja aivan syystäkin. Mukana olleella saksalaisella Erichilläkin oli listalla sellaisia pieniä meriittejä, kuin viime kesän Metallican Euroopan kiertueen keikat... Luulin, että monien TeMussa vietettyjen vuosien jälkeen olisin tiennyt äänitekniikasta jotain, mutta todellisuus on etten tiedä siitä oikeasti yhtään mitään. Laitan kuvia tulemaan koko tapahtumasta heti kun saan kameran purettua huomisen jälkeen.
Tänään olisi edessä toinen keikka ja sen jälkeen tavaroiden purkaminen. Alunperin suunnittelimme, että olisimme pakanneet tänään ja roudanneet huomenna tavarat lossilla yli. Saksalainen kiertuemanageri tosin hönkii niskaan että kalusto pitäisi saada virran yli pääosiltaan jo tänään. Katsotaan mihin paukut riittävät.
Paavo oli ollut kanssa touhussa viikonloppuna. Eilen se löi päänsä ja oli äidin silmän välttäessä kontannut biojäteastialle syömään omenan kuoria. Mammallakin siis ollut omat tohinansa tässä viikonlopun saatossa...
Labels: Nigh twish, roudaus
